Hämmästyttää miten paljon tässä maassa riittää valitettavaa. Milloin valitetaan hiljaa ajavista eläkeläisistä ja milloin kaahaavista bemarikuskeista. Kaupan kassalta ei saa kuittia, tai sitten sitä tyrkytetään ihan väkisin. Perhe-elämä on ihan hirveää, jos lapset eivät tykkää itse tehdystä makkarakeitosta tai aviopuoliso ei halua katsoa telkkarin musiikkiviihdettä kanssani.
Suomalaisista on tullut muutamassa vuodessa varsinaisia vikisijöitä. Valitetaan ihan pienistäkin asioista. Miksi?
Myönnän auliisti, että kaikki ja kaikkien asiat eivät ole tässä maassa hyvin. Mutta ei se, että maassa on lama, paljon työttömyyttä ja epäluuloa päättäjiä kohtaan, ole mielestäni selitys sille, että päivästä toiseen jaksetaan kitistä arjen pienistä hankaluuksista tai vouhkata kanssaihmisten tavoista toimia. Etenkin, kun vika on aina kaikissa muissa paitsi omassa itsessä. Ja kohtaukseen riittää se, että asiat eivät menneet minun haluamallani tavalla.
Luulen, että monella on asiat jopa liiankin hyvin. On kirjaimellisesti varaa valittaa.
Joskus tulee miettineeksi mitä tapahtuisi, jos tämä kansa siirrettäisi ajassa taaksepäin, vaikka loppusyksyyn vuonna 1939. Köyhä, syrjäinen maa ja sen kansa on lähes mahdottoman tehtävän edessä. Rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa ovat umpikujassa ja on valmistauduttava sotaan mahtavaa itänaapuria vastaan olemattomalla aseistuksella. Miten nämä nykypäivän vikisijät voisivat selvitä sotaoloissa tai kotirintamalla päivääkään?
Onneksi meillä on myös voittajia. Heitä, joita elämän isotkaan murheet eivät ole lannistaneet, vaan jotka sitkeydellä ja sisulla ovat tehneet lähes mahdottomasta mahdollista. Tarkoitan esimerkiksi paraurheilijoita.
Rio olympialaiset eivät minua juuri kiinnostaneet. Katsoin televisiosta vain olympiaratsastusta, ja jostain kumman syystä yhden pyöräilykisan, en muuta. Mutta paraolympialähetyksiä jäin seuraamaan useanakin iltana. Ihan sama mikä laji oli kyseessä, niin kaikki paraurheilijat tekivät uskomattomia suorituksia. Osa näytti fyysisesti jopa mahdottomilta. On esimerkiksi täysin käsittämätöntä, miten nainen, jolla on jalkoina vain pienet reidentyngät pystyy ratsastamaan olympiakultaa. Ratsastus kun on hemmetin vaikeaa vammattomallekin.
Paraurheilijoista osa on syntynyt vammaisena, kuten maailman nopein kelaaja, suomalainen Leo-Pekka Tähti ja osa taas on vammautunut myöhemmin onnettomuudessa tai vakavan sairauden seurauksena. Jokainen heistä on aivan varmasti joutunut taistelemaan ennakkoluuloja ja muiden asettamia rajoitteita vastaan. Ja varmasti myös käymään läpi sen oma kiirastulen; olenko loppuelämäni katkera vammaisuudestani vai teenkö elämästäni sellaisen kuin itse haluan?
Paraurheilijat ovatkin loistavia roolimalleja meille kaikille. Jokainen voi itse valita asenteensa; onko vikisijä vai voittaja.
Maija Ala-Jääski
toimittaja