Let’s go luteet, punkka palaa. Ja toinen versio: Let’s go lehmät, navetta palaa. Nämä vanhat sananlaskut, tai ainakin sanonnat, tulevat mieleen tämän päivän villityksestä Pokemon Go:sta.
Peli sai hetkessä suuremman huomion kuin Afrikan tähti ikinä kaikkina vuosikymmeninä yhteensä. Heinäkuun surullisten uutisten virrassa, alkaen Nizzan verilöylystä Saksan metron veitsitappajaan, Pokemon tuntui yhdeksän iltauutisissa jopa suloiselta suvannolta.
1990-luvun lasten Pokemon villitys oli tullut takaisin. Kalliiden korttien sijaan uudessa muodossa, halpana mobiilipelinä älykännykässä. Ja valtavalla voimalla maailmanlaajuisesti eikä pelkästään lasten pariin. Kuinka se tapahtuu, että täällä meilläkin netin palvelimet jumittuu jo ennen kuin peli on virallisesti ehtinyt edes ilmestyä Suomessa.
– Kehitys on saavuttanut pisteen, jossa maailma ei riitä. On lisättävä todellisuutta, kirjoittaa toimittaja Sami Sillanpää Helsingin Sanomissa (20.8.2016).
Pokemon Go hyödyntää niin sanottua lisättyä todellisuutta. Todelliseen, oikeaan, olemassa olevaan ympäristöön on lisätty keinotekoisesti tuotettuja hahmoja.
Pelissä ihminen katsoo kännykästään vaikka omaa kotikatuaan. Siellä onkin vieras peikko. Sitä jahdataan. Onhan näitä peikkoja aina ollut, mutta aikaisemmin ne eivät ole hyppineet silmille kännykässä.
– Peli sopii ajan henkeen, sanoo Sillanpää. Myös poliittisessa keskustelussa eletään nyt lisätyn todellisuuden aikakautta.
Asioiden surkea tila on aina jonkun muun vika. Syypää on paha peikko, johon kiteytyy kaikki se, mikä maailmassa on vialla. Ei haittaa, vaikka sellaista peikkoa ei tositodellisuudessa olisi olemassakaan. Sen voi luoda omaan maailmaansa selittämään kaikkea yli ymmärryksen menevää. Ja sitähän riittää.
Sillanpää luettelee muslimipeikot, rasistipeikot, nostalgiapeikot, sosialistipeikot, hyväosaisuuspeikot, maahanmuuttajapeikot. Ne eivät seikkaile Pokemon Go:ssa, ne seikkailevat Facebookissa ja muualla somessa.
Lisättyä todellisuutta oli henkilökohtaisesti myös tämän kesän hämmentävin kokemus. Lapsenlapsi bongasi Nurmeksen sankarihautausmaan perukoilta patsaan, jossa oli Pokestoppi. Sinne sitten käveltiin. Se oli Maaemon syli, 1860-luvulla nälkään kuolleiden muistomerkki.
Olin käynyt samassa paikassa viimeksi 51 vuotta sitten, paikallislehti Ylä-Karjalan kesätoimittajana tekemässä juttua patsaan paljastuksesta.
Pitäisikö tässä itkeä vai nauraa? Ainakin lastenlaulun sanat kaipaavat päivityksen: Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Se hämmästyttää, kummastuttaa vanhaa kulkijaa.
Leena Huittinen
toimittaja