Käpytikan punavalkomusta väri ja topakka koputus ovat useimmille tuttuja. Se on suomalaisista tikoista ylivoimaisesti yleisin. Suomen muuttuvassa luonnossa käpytikka on todellinen voittaja. Muut tikkalajit sinnittelevät kaukana sen perässä.
Useimmat tikat tarvitsevat kuolevia ja kuolleita puita, joiden kuoren alta ne etsivät ravintoa: kovakuoriaisten toukkia, hevosmuurahaisia ja niin edelleen. Valkoselkä-, harmaapää- ja pikkutikka ruokailevat lehtipuilla, pohjantikka havupuilla. Palokärjelle kelpaavat molemmat puutyypit, kunhan puusto on vanhaa ja lähistöllä on runsaasti muurahaisia.
Eipä ihme, että tikat ovat kärsineet tehometsätalouden ajasta. Valkoselkätikka oli aikoinaan kaski- ja hakamaiden asukki, joka vielä 1800-luvulla pesi yleisenä Kainuun korkeudelle saakka. 1980-luvulla se oli sukupuuton partaalla: pesiviä pareja oli vain pari-kolmekymmentä.
Kiitos suojelutoimien, valkoselkätikka on kivunnut ylös kuilusta. Uusimpien arvioiden mukaan pesiviä pareja on nyt muutama sata. Nykyään se luokitellaan Suomessa vaarantuneeksi, eli uhanalaisten lajien parhaaseen luokkaan.
Samannäköinen, mutta vain varpusenkokoinen pikkutikka kävi myös kuilussa 80-luvulla. Sekään ei ole toipunut entiselleen, mutta muutaman tuhannen parin kanta on tällä vuosituhannella pysynyt vakaana, ehkä jopa noussut hieman.
Punavalkomustien tikkojen kolmikosta ehdoton voittaja on käpytikka. Salaisuus on sen ruokavalio. Talvet käpytikka elää hakkaamalla ”verstaallaan” rikki käpyjä ja syömällä niistä siemenet. Matoisa lahopuu voi suomalaisessa talousmetsässä olla vähissä, mutta käpyjä takuulla riittää. / Maija Karala
Käpytikka kelpuuttaa verstaakseen vaikka asuinalueella seisovan puhelinpylvään.
Juttu löytyy kokonaisuudessaan 20.202.2016 julkaistusta lehdestä