Vanhempi tyttäreni on kanta-astuja. Erityisellä tehokkuudella hän antaa huoneensa puulattialle kyytiä arkiaamuisin kuuden jälkeen, varmistaen tamppaamisellaan samalla koko muunkin perheen heräämisen. Toki sinänsä ajattelevaista 13-vuotiaalta, näinhän kukaan ei pääse myöhästymään aamumenoistaan.
Tästä norsulauman tanssituntia muistuttavasta aamumetelistä alkaa jokapäiväinen palapeli, jonka jokainen kappale tulee ujuttaa sille kuuluvalle paikalle oikeaan aikaan, jotta pelistä voi sanoa suoriutuneensa kunnialla läpi.
Vanhimmaisen vanavedessä alakertaan raahustavat pienemmät takkutukat, useimmiten eiliset ketsupinjämät rinnuksillaan ja ne ainoat polvista puhki kuluneet housut kaapin pohjalta kaivettuina. Aamuisin yhdellekään talouden sadasta sukasta ei löydy paria, leivälle ei löydy kinkkua eikä kukaan ole vastuussa maitopurkin palauttamisesta jääkaappiin. Avaimet on hukassa, pyöränkumi puhki ja pitkistä kalsareista nalkuttava äiti ihan idiootti.
Päivän seesteisin aika osuu aamuyhdeksän ja iltapäiväyhden välille, kun piltit ovat ahkerina suorittamassa oppivelvollisuuttaan. Tälle aikavälille onkin järkevintä sijoittaa kaikki ajatustyötä vaativat tehtävät. Arviolta noin kello 13.02 puhelin alkaa piipata ja välkehtiä koulupäivän päättymisen merkiksi. “Voiks ottaa? Saaks mennä? Toi kiusaa! Koska tuut?”
Luonnollisesti työpäivän päätteeksi jääkaappi ammottaa kotona tyhjyyttään ja ainoa ruoka, jonka sielun silmä jääkaapin valoa tuijottaessa mieleen piirtää, on jauhelihakastike. Sellainen 90-luvun kouluruokalan lautasmallipiirustuksen annos. Kaverina keitinperunat ja porkkanaraaste, lasi maitoa ja ruisleipäkolmio. Eläköön kouluruokamuistot!
Käytännössä ennen ensimmäistäkään paistettua jauhelihamurua kaksi muksua on tuupattu karjalanpiirakat huulessa treeneihin, käyty kaupassa ja kuultu sen vanhimman ilmoittamasta kotitalousläksystä, joka olisi tehtävä huomiseksi. Jauhelihakastiketta, yllättäen. Ja meinaavat muka vielä äänestää kansallisruoasta.
Tarmolla, kiukulla ja vain muutaman painokelvottoman lausahduksen voimalla soossi saadaan viimein pöytään ja koko sakki pääsee nauttimaan ateriasta hienostuneesti keskieurooppalaiseen tapaan joskus iltakahdeksan maissa.
Vaikka arki välillä tuntuukin suoranaiselta kaaokselta, viimeistään ennen iltapesuja koetan muistaa katsoa jokaista mukeloa silmiin ja kysyä, mitä kuuluu. Useimmiten kuulemma onneksi ihan hyvää.
Ja ehkä se kaaos onkin toisaalta juuri parasta mahdollista kasvualustaa. Vähän niin kuin lanta. Haisevaa ja sotkuista, mutta hyvää juurille.
Päivi Sappinen