Suomen itsenäisyyden aika on vain muutaman vuoden pidempi kuin sotiemme veteraanien keski-ikä 92 vuotta. Vanhimmat veteraanimme ovat kokeneet maamme koko itsenäisen ajan rauhan ja sodan vaiheet sekä antaneet voimakkaan panoksensa nyky-Suomen kehittymiseen yhdeksi maailman parhaista maista.
Aarrearkun päällä istuttaessa aarretta ei aina huomata. Näin saattaa olla itsenäisyytemmekin laita.
Kaikista velvoitteistaan, sitoumuksistaan ja riippuvuuksistaan huolimatta Suomi on itsenäinen valtio. Se kykenee itsenäiseen päätöksentekoon parlamentaarisen järjestelmämme puitteissa.
Kansalaisemme luottavat valtaosin yhteiskuntamme hallintoon ja oikeusjärjestelmään, mitkä mahdollistavat turvallisen elämän ja tulevaisuuden uskon. Kahdeksan kymmenestä suomalaisesta on edelleen tarvittaessa valmis asein puolustamaan maataan.
Viime aikojen nopeat muutokset turvallisuuspoliittisessa ympäristössämme ja sisäisessä turvallisuudessamme heijastuvat kuitenkin kansalaisten mielipiteisiin aiheuttaen epävarmuutta.
Yhteiskuntamme on muuttunut aikaisempaa moniarvoisemmaksi, mikä näyttää olevan kehityksen suunta muuallakin länsimaissa. Kuitenkin Suomi on pieni kansakunta, joka voi luottaa viime kädessä ainoastaan itseensä. Jokainen maa toimii kansallisten etujensa mukaisesti. Monimuotoinen suomalaisuus ja uhoamaton kansallistunne vahvistavat kansakunnan yhtenäisyyttä.
Pienen kansakunnan etu – oikeastaan olemassa olon tae – vaatii riittävän voimakkaan henkisen johtajuuden ja riittävän yhtenäisen kansan. Sotiemme veteraanisukupolven saavutukset vastuullisen valtiojohdon luotsauksessa viime sotien aikana ovat tästä selkeä todiste.
Perustuslaissamme (20 §) todetaan, että vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Sotiemme veteraanien kulttuuriperintö on osa kansallista kulttuuriperintöämme. Yhdessä tekemisen taito, yhteisvastuu ja vastuuntunto kuuluvat veteraaniemme perintöön.
Kunnioittakaamme tuota perintöä.
Hannu Luotola
prikaatikenraali evp