Uuden vuoden kynnyksellä monet meistä kokevat tarvetta jonkinlaiseen elämänmuutokseen, oli kyse sitten ystävien tapaamisen tehostamisesta tai karkkilakon aloittamisesta.
Niinpä minäkin löysin itseni istumasta olohuoneeni lattialta muistojen ympäröimänä: kortteja, lippuja ja pikkuesineitä. Myös hyödyllistä käyttötavaraa, jota ainakaan minä en ole koskaan käyttänyt. Sekalaisesta sälästä pitäisi päästä eroon, mutta projekti tuntuu ihan yhtä vaikealta kuin ennenkin.
Monista muutoista selvinnyt rojukasa on kulkenut mukana ihan syystä. Puoleen tavaroista olen kiinnittänyt rakkaan muiston, jossa roikun kynsin ja hampain, ikään kuin tuon tavaran tuijottelu tai koskettaminen voisi tuoda hetken takaisin. Toisen puoliskon säilyttämisen pystyn perustelemaan rationaalisesti. Että jos joskus tarvitsee, niin ei ole järkeä nyt heittää pois. Että ei sitten myöhemmin tarvitse uudelleen hankkia, se vasta epäeettistä olisikin.
Katson Pariisin julkisen liikenteen lippua vuodelta 2009. Kerää hetkiä, älä tavaroita, kuuluu ohjenuora. Päivitän itseni digisäilyttäjäksi. Niinpä ennen pois heittämistä nappaan lippukokoelmasta kuvan ja julkaisen sen Instagramissa.
Digiaikana materian karsiminen tuntuu olevan helpompaa kuin ennen. Verrataanpa. Vanhemmillani on kymmeniä kiloja vanhoja valokuva-albumeja. Minulla puolestaan on yksi kovalevy, jonka tuhoutumisesta panikoin vähintään joka viikko. Joulun alla tuli ihan paikallisessa valokuvausliikkeessä todistettua, että kämmenen kokoinen rasia pitää sisällään reippaasti yli 40 000 valokuvaa – videotiedostoista puhumattakaan.
Kuinka usein tiedostorypästä tulee selailtua muuten vain? Yksiin kansiin printattua muistojen parhaimmistoa ainakin triplasti tiuhemmin. Vähemmän on enemmän, sanotaan. Taitaa pitää paikkaansa.
Vaikka konkreettinen albumikokoelma painaa muutossa ja vie hyllystä luokattoman paljon tilaa, tuntuvat digimuistot epävarmemmilta. Yksi oikosulku tai muistikortin korruptoituminen ja elämäni tärkeimmät palat ovat kadonneet. Tai ainakin rakkaimpien muistojen elpyminen on täysin maagisen korjaajan käsissä.
Ehkä tämä on syy siihen, miksi varjelen vanhaa lentolippua kuin aarretta. Se on konkreettinen, se ei katoa. Mutta oikeasti se on vain pala paperia, joka haalistuu vuosien saatossa.
Kerätään yhdessä muistoja materian sijasta, kaupungin juhlavuoden teeman mukaisesti! Mitä jos tänä vuonna keskittyisimmekin käyttämään arjen pyörityksestä ylijääneen muistikapasiteetin ja roposet erilaisista yhteisöllisistä kokemuksista nauttimiseen? Oikein tarkoituksella. Juhlavuoden tavoitteena kun on järjestää kaupungissa 400 erilaista tapahtumaa. Siinä on paljon hetkiä talletettavaksi sydämeen.
Ajan alati kiihtyvä juoksu saisi hidastua ja kellot seisahtua toviksi. Juhlavuosi on otollista aikaa avata silmät myös niihin arkipäivän onnenhetkiin, joita ei muuten välttämättä edes huomioisi: perheen yhteiseen aamupalaan tai kaupassa käyntiin ilman jonoa.
Henrika Bäcklund
toimittaja