Olin päiväreissulla Helsingissä pari vuotta sitten. Tapaamiseni päättyikin oletettua aiemmin ja kiirehdin viereiselle Pasilan juna-asemalle vaihtaakseni junalippuni viideltä lähtevän sijaan tuntia aiemmaksi. Kipitin kelloa vastaan, kaappasin uuden lippuni tiskiltä viime hetkellä ja juoksin verkkaisesti etenevät rullaportaat alas, suoraan junan avoimista ovista sisään. Huh. Ehdinpäs.
Kyseinen juna vain sattui lähtemään väärään suuntaan. Olin touhuissani juossut paikallisjunaan ja olinkin nyt Turun sijasta matkalla Helsingin päärautatieasemalle. Perillä keskustassa lampsin nöyränä uudestaan lipputiskille ja vaihdoin juuri aikaistamani lipun takaisin siihen alkuperäiseen viiden junaan. Hyvin jäi aikaa vielä juoda kahvitkin.
Olen jo aika tottunut mokailija, eikä tämä ole suinkaan ainutkertainen tapaus vaiherikkaalla elämäni matkalla. Esimerkiksi liikunnan saralla olen kunnostautunut aivan erityisesti. Olen onnistunut viskaamaan keilapallon taaksepäin (ketään ei sattunut) ja heittämään itseäni keihäällä takaraivoon (sattui hieman). Vanhojen tansseissa tuuskahdin partnerini kanssa tantereeseen niin, että tömisi.
Kerran kävelyllä Pakkahuoneen rannassa selvitin jotain asiaa ystävälleni niin tohkeissani, että kajautin täydellä vauhdilla päin lyhtypylvästä. Osa syömästäni ateriasta tipahtaa useimmiten rinnuksille, nauran liian kovaa ja oikein innostuessani saatan vahingossa röhkäistä nauruni lomasta. Varsin hienostunutta.
Tästä alituisesta säädöstä ja mokailusta huolimatta en oikein osaa touhuistani nolostua. Minusta häpeä on tunteista ehkä kaikkein turhin ja tarpeen vain silloin, jos tietää tehneensä tai sanoneensa pahasti jollekin toiselle.
Meidät opetetaan pienestä asti olemaan siivosti ja asiallisesti, herättämättä liikaa huomiota. Paras palkinto yhteiskunnassa on olla keskinkertainen ja hiljainen, sulautua mahdollisimman hyvin massaan. Meille opetetaan, että on häpeällistä epäonnistua jossain ja lopulta mokaamisen pelko estää meitä edes yrittämästä. Jos kuitenkin menee pieleen ja sitten nolottaa.
Lapsilleni olen halunnut opettaa, että moka on lahja. Itsevarmuus syntyy siitä, että uskaltaa olla juuri sellainen kuin on, mokineen päivineen, ei alituisesta virheiden tekemisen pelosta. Sitä paitsi, mokailu on inhimillistä. Aidot persoonat ovat monta kertaa mielenkiintoisempia kuin viimeistä piirtoa myöten täydelliset suorittajat.
Kun Hollywood-näyttelijä Jennifer Lawrence kompastui mekkoonsa ja kaatui noutaessaan parhaan naisnäyttelijän Oscar-palkintoa vuonna 2013, ei kukaan ilkkunut hänelle. Miljoonien eurojen gaalaglamourin, säihkyvien pukujen ja kiristettyjen silmäkulmien joukossa Lawrence onnistui sulattamaan ihmisten sydämet juuri mokaamalla, olemalla inhimillinen.
Koska aitous, jos mikä, on arvokasta.
Päivi Sappinen
Sisällöntuottaja