Hiihdän tai toisin sanoen hivutan jalkojani hitaasti vuorotellen eteenpäin. En nosta niitä irti maasta ja tähtään seuraavaan hiekkakasaan ja toivon parasta. Tämä aamuinen hiihtolenkki postilaatikolle alkaa pikku hiljaa kyllästyttää.
Tosin viime päivien pakkasten myötä hiihtometrini ovat nyt helpottuneet, sillä joku ystävällinen sielu on nakellut sorapolkuja postilaatikoille ja pihassa pysäköitynä oleville autoille.
Mihin meidän kunnon talvet ovat hävinneet? Mihin tästä saa valittaa? En minä nyt niin pakkasista pidä, mutta nyt, taas tällaisen harmaan ja liukkaan talvi-irvityksen jälkeen alan kaiholla muistella kymmenen asteen pakkasia ja jalan alla narisevia valkoisia hankia. Sellaisia talvia, kun puuterimainen lumi peitti ja pehmensi maiseman. Niitä, kun mukavin liikkumisväline oli potkukelkka.
Pelkään nimittäin kaatumista aivan hervottomasti. Pelkoni synnytti ne kaksi kertaa, jolloin kantelin kipsiä tai nykyään se on ehkä lasikuitua. Mutta joka tapauksessa, kerran olen telonut jalkani ja kerran ranteeni. Mikään ei ole sen tylsempää, pitkäveteisempään, hankalampaa, raivostuttavampaa kuin lastoitettu raaja.
Ensiksi pari viikkoa elämä on todella hankalaa, varsikin lastoitetun jalan kanssa, kun jalan päälle ei voi varata. Seuraavat pari viikkoa alkaa päivä pikku hiljaa paistaa risukasaan eli voit jo hieman liikkua vapaammin ja pääset ehkä ulos muuallekin kuin sairaalan röntgeniin. Viimeiset pari viikkoa tai jos hyvä tuuri kävi viimeisen viikon aikana elämä alkaa hiljalleen palata normaaliksi. Loppu siintää jo näköpiirissä ja mieliala alkaa kohota.
Ja nyt nämä talven liukkaudet saavat minut hissuttelemaan pelkoni kanssa. Hiihtelen aamuisin postilaatikolle, hiihtelen jalkakäytävillä kauppoihin, hiihtelen autoon… Ja kiroan raskaasti ilmastonmuutoksen, joka vei meiltä talven.
Viikonloppuisin ja aamuisinkin minut pelastaa nastakengät. Ne saavat ja vievät minut viikonloppuisin ulos torpasta, lenkille. Tosin arkailen niiden kanssa hieman pahimpina liukkaina keleinä. Olen ns. kanta-astuja eli nostelen varpaitani kävellessäni ja potkaisen kantapäilläni vauhtia.
Joten normaalista kävelytavastani olen hieman hellittänyt, sillä pettäväthän nastatkin. Ainakin autossa. Monesti talvella voi auto esimerkiksi liukua risteyksessä, niin miksei kengätkin?
Eija Isotalo
Toimittaja