Luonto
Maija Karala
Rotta on ehkä maailman vihatuin eläin, mutta kova kilpailija myös menestyneimmän tittelistä. Antarktis on ainoa manner, jolla kaljuhäntäiseen seuralaiseemme ei voi törmätä. Ajatuskin rotasta aiheuttaa monelle sellaisen puistatuksen, että jää pohtimatta, miten rotasta oikein on tullut ihmisen vakioseuralainen.
Suomessa esiintyvä rotta eli isorotta saapui Eurooppaan viimeistään 1700-luvulla. Järeä, maanalaisissa tunneleissa viihtyvä rotta syrjäytti edeltäjänsä mustarotan, joka nykyään luokitellaan Suomesta sukupuuttoon kuolleeksi.
Siro, kiipeilevä mustarotta oli paremmin kotonaan entisaikojen puurakennuksissa. Kun taloja alettiin tehdä yhä enemmän tiilestä, kivestä ja betonista, maisema kuului rotalle.
Kukaan ei ole aivan varma, millaista elämää rotat viettivät ennen kuin ne lyöttäytyivät ihmisen seuraan. Joka tapauksessa ne elivät Pohjois-Kiinan ja Mongolian alueella. Kenties ne kaivoivat tunneleita kosteisiin paikkoihin, kuten joenpenkkoihin. Sellaisissa paikoissa ne nykyään viihtyvät silloin, kun eivät asu ihmisrakenteissa.
Maailman yli 2200 jyrsijälajista vain kuutisenkymmentä on rottia, mutta silti peräti kolmesta on tullut laajalle levinneitä ihmisen kumppaneita: rotan ja mustarotan lisäksi Oseaniassa tavataan polynesianrottaa. Jostain syystä rotat ovat osoittautuneet poikkeuksellisen taitaviksi hyödyntämään ihmiskunnan tarjoamia mahdollisuuksia. Miksiköhän?
Ainakin rotat ovat erittäin älykkäitä. Niiden hoksottimet ovat hyvin verrattavissa fiksuimpiin koiriin. Ne ovat sosiaalisia ja oppivat toisiltaan, ja pystyvät syömään kaikkea sitä mitä ihmisetkin. Tilanteen mukaan ne voivat olla sekä empaattisia että aggressiivisia. Melkein kuin peiliin katsoisi.
Tietenkin maailmanvalloitusta edistää myös jyrsijöiden legendaarinen lisääntymisvauhti. Yksi rottanaaras pyöräyttää vuodessa kymmeniä poikasia, jotka puolestaan ovat sukukypsiä viiden viikon ikäisinä.
Rotasta ei eroon päästä, mutta loukkujen, myrkkyjen ja ruoan huolellisen säilytyksen yhdistelmä pitää niiden aiheuttamat haitat nykyään varsin hyvin kurissa.
Vaikka rottien tappaminen tulee varmasti olemaan tulevaisuudessakin välttämätöntä, ehkä rottaa voisi samalla hieman kunnioittaa. Onhan se onnistunut kukoistamaan ihmisen naapurina huolimatta kaikesta, mitä olemme sitä vastaan heittäneet.