Tässä maaliskuisena kevätaamuna autonlaseja ties monennettako kymmenettä kertaa tänä talvena skrapatessani mieleeni hiipi ajatus: jotkut onnelliset eivät ole koskaan joutuneet kokemaan tätä ikkunoiden hinkkaamisen iloa. Todella. On olemassa ihmisiä, jotka eivät tiedä, miten raivostuttavaa voi olla, kun kerta toisensa jälkeen unohtaa varata viisitoista lisäminuuttia aamutoimien suorittamiseen, kun vastassa on lumimonsteri, jonka esiin kaivaminen käy todellisesta liikuntasuorituksesta. Kellon vilkaisu ja kirosana.
Barcelonassa tapaamani israelilaispariskunta ei pystynyt kuvittelemaan havainnollistavasta miimauksestani huolimatta, kuinka tiukkaan ja tiheään ohut jääkerros haluaakaan levittäytyä lasin pinnalle – kuin jäädäkseen siihen pysyvästi. Toisaalta he eivät tiedä myöskään sitä, kuinka kauniilta huurre näyttää, kun aurinko paistaa siihen oikeassa kulmassa.
Ikkunalasitilanne on toisella puolella palloamme aivan päinvastainen: Australiassa on muistettava laittaa tuulilasiin heijastava aurinkosuojus, jos ei halua seuraavalla kerralla ratin taakse istuutuessaan polttaa molempien käsien nahkoja sekunneissa irti. Suojuksen toki levittää auki sekunneissa.
Vaikka lumimyräkän jälkimainingeissa joku ajoikin autoni takaosan palasiksi, voin silti kovalla varmuudella väittää, että olemme me suomalaiset melkoisen hyviä kuskeja.
Kengurumaan matkallani maanteillä sattui ja tapahtui: tein useita roadtrip-reissuja ystävien kanssa. Vasemmalla puolella ajaminen ei muuten ole niin vaikeaa kuin pelotellaan. Vilkut ja pyyhkijät tuottivat eniten hankaluuksia – nekin kun ovat ratissa tietysti päinvastoin.
Ollessani sunnuntaiajelulla ranskalaisen ja italialaisen ystäväni kanssa Queenslandin etelärajalla meidät yllätti sadekuuro. Istuskelin tyytyväisenä pikkuauton takapenkillä, kun apukuskina toiminut saapasmaan vahvistus alkoi yhtäkkiä kiljua. Tiedustelin, mikä mahtaa olla hätänä. Hän oli paniikissa sääolosuhteista ja pelkäsi, että vesiliirto vie meidät ojaan. Minulla taisi vielä siinä vaiheessa olla ikkuna auki: sataa, sataa ropisee.
Hän huusi jotain epämääräistä siitä, ettemme näe eteemme ja pakotti kuskia hidastamaan. Valitettavasti kuskimme teki työtä käskettyä ja jarrutti varsin rajusti. Siinä vaiheessa, kun ajoimme isolla tiellä sateessa reipasta viittäkymppiä, aloin minä karjua takapenkiltä, että nyt on lisättävä vauhtia, tai joku ajaa peräämme.
Lopputulos taisi olla, että pysähdyimme levähdyspaikalle odottelemaan sateen laantumista.
Mitä tästä kaikesta opimme?
No ainakin sen, että olemme me suomalaiset melkoisen sitkeitä kuskeja, kun jaksamme raaputtaa samoja ikkunoita useampia kertoja päivässä ja vetelemme tuolla peilijäällä sekä lumipyryssä ihan muina miehinä. Ja osaamme lähes poikkeuksetta ajaa manuaalivaihteista autoa: se onkin kokonaan toinen tarina.
Nyt me autoilijat olemme keväämme ansainneet.
Eikä muuten ole ihme, että parhaat kuskit tulevat Suomesta – ovathan parhaat autotkin meillä tehty!
Henrika Bäcklund
toimittaja