Ihmisellä on luonnollinen tarve tuntea kuuluvansa johonkin. Oli kyseessä sitten työporukka, harrastusjengi tai perheyhteisö, on tärkeää voida tuntea olevansa osa isompaa kokonaisuutta. Sellaista meidän juttua.
Ehkä osittain tästä johtuen myös tietyllä alueella asuvat ihmiset etsivät, ja löytävätkin itsestään ja alueensa porukasta runsaasti yhtäläisyyksiä. Kuten esimerkiksi me suomalaiset. Mehän olemme ylpeästi juro ja jäyhä metsäläiskansa, joka ei puhu eikä pussaa. Meillä on järvet, sisut ja mustikkapiirakat, meillä on hullut eukonkantajat ja saunasta me jäyhät ja jurot suomalaiset juostaan alasti ja häpeilemättä lumihankeen.
Näille yhteisille, vähän pöhköille piirteille me nauretaan, mutta samalla aavistuksen röyhistetään rintojamme. Ne on niitä meidän yhteisiä juttuja.
Yhtä mieluusti me tykätään jakaa tiettyjä piirteitä lääneittäin ja kunnittain. Kaikkihan tietää stereotypiat hitaista hämäläisistä, kieroista savolaisista ja lupsakoista karjalaisista. Stadilainen ei hymyile ja turkulainen on niin sisäänpäinlämpiävää sorttia, että ihan hikeä pukkaa. Mutta entäs me uusikaupunkilaiset? Taitaa noita erityispiirteitä olla meilläkin.
Joku sanoo, että uusikaupunkilainen on varautunut. Hän ei tule liian liki sen enempää kassajonossa kuin yleisötapahtumien katsomossakaan. Uusikaupunkilainen vähättelee sujuvasti sekä omia että tarpeen tullen vähän muidenkin saavutuksia. Kun uusikaupunkilaista pyytää tekemään jotain, hän ajattelee ensimmäisenä “eik kukka muu vois”. Toisten tekemisiä katsoessaan hän miettii kuitenkin, että “tämäkin olis tarvinnu ite”.
Uusikaupunkilainen kertoo herkästi mielipiteensä kysymättä, mutta pysyttelee pyydettäessä tuppisuuna. Hän antaa muille ympärillään tilaa ja pitää tietyn turvavälin mielellään myös itse. Ukilainen ei soittele, jos ei ole asiaa, ei tee turhista asioista numeroa, saati pyydä apua, jos kyseessä ei ole erityisen vakava tilanne. Lääkäriin ukilainen raahautuu vasta pää kainalossa. Ettei vain häiritsisi suotta.
Mutta on uusikaupunkilainen myös kotiseuturakas ja ylpeä juuristaan. Hän rakastaa puutaloja, vierassataman munkkeja ja makasiinien ohutpohjaisia pitsoja. Hän jakaa ylpeänä sosiaalisessa mediassa autotehtaan menestysuutisia ja Sorvakon sillalta otettuja auringonlaskukuvia, ja muistaa aina mainita, että meil o muute meri iha rannas ja venepaalu Pasklahdes.
Kun ukilainen päättää puhelun, poistuu paikalta tai vastaa kiitokseen, hän tokaisee “ei mittä”. Näihin kahteen sanaan kiteytyy myös ehkä se uusikaupunkilaisuuden kaikkein oleellisin ydin. Vaatimattomuus, pyyteetön auttaminen ja porukalla pärjääminen.
Kyl tämä täsä mene. Ei mittä.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja