Yle sai viime viikolla Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen. Yhtiö on taipunut pääministeri Sipilän poliittiseen painostukseen ja antanut sen vaikuttaa juttujen sisältöön ja julkaisuun.
Kohu ei yllätä, sillä eduskunnan alaisuudessa toimiva julkisen palvelun viestintäyhtiö ja politiikka ovat naimisissa keskenään yhtä lujasti kuin kaupalliset mediat ja mainostajat.
Ei tarvitse kuin luetella nimiä ja ilmiöitä yhdeksänkymppisen yhtiön taipaleelta, ja mieleen nousevat eri puolueet väreineen: Wuolijoki, Reporadio ja Paasilinna. Entä keskustalainen kökkötraktori. Ruben Stiller kutsui vuonna 1993 alue- ja uutisyksikön johtaja Tapio Siikalaa sellaiseksi. Se johti potkuihin.
Reporadion radikalismin jälkeen poliittisista johtajapaikoista ja toimittajavalinnoista tuli käytäntö. Ohjelmien tasapuolisuutta valvottiin viivoittimella.
Vuonna 1972 Eino S. Repo joutui radiojohtajana liian punaisten vappu-ohjelmien takia puolen vuoden pakkolomalle. Tarkkojen laskelmien jälkeen 65 prosenttia yleisohjelmasta edusti punavappua. Se oli liikaa. Ei auttanut, vaikka rinnakkaisohjelmassa vietettiin ylioppilasvappua.
Juha Sipilän ja Ylen toimintaa koskevassa kohussa on erityistä se, että pääministeri pyrki vaikuttamaan sukulaistensa omistamasta konepajasta kertovan jutun julkaisemiseen. Hänen saamansa erikoiskohtelu oli Julkisen sanan neuvoston mukaan haitaksi demokratialle.
Erityistä on mielestäni myös se, että törmäyslinjalle joutui uudenlainen toimittajakulttuuri. Nämä persoonallaan työtään tekevät tähtitoimittajat kokevat olevansa vastuussa ennen kaikkea yleisölle. Toki Ylen kautta on ennenkin kulkenut suuren egon omaavia toimittajia, jotka ovat luoneet tulevaa uraansa ja verkostoja politiikan kentälle. Paavo Väyrynen on tästä hyvä esimerkki.
Yleisradiossa on kuitenkin vankat perinteet sille, että toimittajat ovat ruodussaan pysyviä rivitoimittajia. Eivät nimellään ja persoonallaan paistattelevia tähtiä. Eihän siitä mitään olisi tullutkaan aikana, jolloin piti pitäytyä Paasikiven linjalla ja varoa kaikessa ärsyttämästä Neuvostoliittoa.
Jopa salliva Eino S. Repo joutui välillä hillitsemään radikaalien toimittajiensa hengenpaloa. ”On ajateltava myös firmaa eikä vain itseään.”
Vuonna 1960 Yleisradion ohjelmapoliittinen linjanvetäjä Jussi Koskiluoma esitelmöi aiheesta, mitä radiossa ei saa puhua.
”Hyvän harkintakyvyn omaava henkilö ei mene äärimmäisyyksiin eikä kiihkoile. Mitä enemmän ikää karttuu, sitä rauhallisemmaksi ihminen tavallisesti muuttuu. Jos mielipiteet eivät iän mukana, järjen ja kokemuksen kasvaessa ala tasoittua, niin sellaisen henkilön on parasta pysyä poissa radiosta”, totesi Koskiluoma. Tästä on opittavaa niin poliitikoille kuin toimittajille tänä päivänäkin – kai.
Virpi Adamsson
Kirjoittaja on uusikaupunkilainen vapaa toimittaja, joka työskenteli 1990-luvun Ylen Rauman aluetoimittajana