Hyvinvointivaltio vei meiltä ylpeyden. Emme ole enää se kansa, joka viimeiseen asti haluaa tulla toimeen omillaan. Tarkoitan sellaista vanhaa eetosta pärjäämisestä ilman toisten apua. Köyhäintalo oli kauhistus. Sukanvarteen säästettiin pienistäkin tuloista, ettei sinne vanhoilla päivillään joutuisi. Ja ettei kylän koirat ihan kintuille kusisi.
Nykyään otamme vastaan kaikki julkisin varoin keksityt hyvät – vaikka emme niitä tarvitsisikaan. Kansanedustaja sopeutumiseläkkeensä tai -rahansa ja rivikansalaiset vaikkapa asumistuen. Muuta ei voi päätellä, kun melkein miljoona on asumistuen piirissä ja tuen määrä miljardiluokkaa. Kyse on asumistukiautomaatista, jota 60 prosenttia vuokralla asuvista saa.
Ja kuka tuesta eniten hyötyy. Onko se vuokranantaja vai ehkä kaupanalan osa-aikatöitä teettävä työnantaja? Kaikki eivät tukea huoli. Sukulaistäti kitkuttelee ja paistaa aamuista kaurapuuroa päivällä ruoakseen. Silti hänelle on kunnia-asia tulla toimeen omillaan.
Entä ruokajonot? Ne kuulemma pitenevät. Tuskin kuitenkaan siksi, että äärimmäisessä hädässä nälkäänsä ruokaa hakevien määrä olisi kovasti lisääntynyt. Kyse on uskoakseni asennemuutoksesta. Samalla tavalla kuin ei ole häpeä kahmia kaikkia mahdollisia tukia, ei ole enää häpeä seisoa ruokajonossa.
Ruokakassi voi antaa pikkuisen liikkumavaraa köyhän talouteen. Rahat, jotka olisivat menneet ruokiin, voidaan nyt käyttää johonkin muuhun. Ehkä yksinhuoltajaäidin lapsi pääsee harrastamaan. Tai äiti kampaajalle. En sano, että se olisi väärin. Sanon vain, että asenteet ovat muuttuneet. Ja se on tietenkin selvää, että hädänalaisille kuuluu sivistysvaltiossa antaa tarpeellinen apu.
Käsitteellä köyhä ja kunniallinen oli ennen hyvä kaiku. Se luonnehti kansaamme, joka rakensi isänmaataan ennen ja jälkeen sotien. Se kertoi perheistä, jotka tekivät kaikkensa, jotta jälkikasvulla olisi paremmin. Heidät laitettiin opintielle, vaikka se usein merkitsi suurta taloudellista uhrausta.
Lapsia kasvatettiin tinkimättömään vastuunkantoon omista teoista. Jos heittelit päähänpistosta kananmunia kerrostalon päätyseinään, sait taatusti pestä jälkesi. Puhumattakaan, jos käry kävi näpistyksestä. Edessä oli reissu kauppaan ilmiantamaan itse tekonsa ja vastaamaan seurauksista.
Nykyään puhutaan itsekriminointisuojasta. Sillä tarkoitetaan sitä, ettei kenelläkään ole velvollisuutta edistää oman syyllisyytensä selvittämistä. Tähän vedoten Korkein oikeus päätti taannoin, että parkkipaikalla toisen autoa kolhinut ja paikalta vähin äänin poistunut autoilija ei syyllistynyt rikokseen.
Tällaisella viranomaisohjeistuksella sitä sitten pitäisi lastaan kasvattaa. Teoistaan ei tarvitse kantaa vastuuta. Meiltä on viety kunniallisuuskin. Se on menneen maailman käsitteitä.
Virpi Adamsson
Kirjoittaja on uusikaupunkilainen sosiologi ja vapaa toimittaja