– Ajattelin kirjoittaa kirjeen, äiti, 89 vuotta, aloittaa puhelun.
– Vai niin, hyvä juttu, tytär, 54 vuotta vastaa. Kenelle?
– Teille lapsille. Että sitten kun aika minusta jättää, tietäisitte, kuinka kiitollinen olen siitä, että sain niin hyvät lapset. Sellaista ei tule koskaan ääneen sanottua.
No nyt tuli. Pala nousee tyttären kurkkuun, silmäkulmista tunkee kyyneliä. Nyt pääsit, äiti, yllättämään.
Minunhan se pitäisi sinua kiittää. Kiittää hoivasta, huolenpidosta, välittämisestä. Maailman parhaasta ruoasta, legendaarisista pläteistä ja turvallisesta kodista.
Ei yhteiselomme aina päivänpaistetta ole ollut. Välillä on kinasteltu, mutta mitään ei ole jäänyt hampaankoloon. Nyt elämme aikaa, jolloin äitini voisi hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan hieman hoivaa ja huolenpitoa lapsiltaan. Mutta eihän se niin mene.
Äitini on sukupolvea, joka ei pyydä apua kuin äärimmäisessä hädässä. Tyttärien hössötys käy joskus hermoihin. Siitä huolimatta otimme äskettäin riskin, ja päätimme yllättää äitimme siivoamalla hänen kotinsa.
Projekti eteni suunnitelmien mukaan. Mummi kahvitteli kaikessa rauhassa siskoni luona, ja siivousryhmä kääri hihansa. Parissa tunnissa saimme ihmeitä aikaan. Pisteenä ii:n päälle ostimme vielä pari mattoa, kun äitimme oli jo pitkään harmitellut vanhojen huonoa kuntoa.
Kun homma oli valmis, lähdimme siskon luokse äitiä hakemaan. Sydän pamppaillen avasimme hänen kotinsa oven. Rollaattori pysähtyi eteiseen ja katse oli epäuskoinen.
– Mitä täällä on tapahtunut?
– No, vähän vain siivottiin. Ja pari mattoa vaihdettiin.
Tästä ei taida hyvää seurata, manailin mielessäni. Mutta tapahtuikin ihme: äiti hymyili, kehui kaunista mattoa ja ihmetteli, että tällaista ei ole hänelle ikinä tapahtunut. Siivousryhmä huokaisi helpotuksesta.
Monta kertaa äitiä tavatessani olen miettinyt, mitkä tavat olen häneltä perinyt. Äiteinä olemme joissakin asioissa samanlaisia, mutta erojakin löytyy. Soittelemme usein, mutta emme jaa yhtä paljon asioita kuin minä tyttäreni kanssa.
Muutos johtuu osittain sukupolvieroista ja teknologian kehityksestä. Äidilläni ei ole kännykkää puhumattakaan WhatsAppista.
Teknologialla on merkitystä, mutta pohjimmaltaan kysymys on varmasti myös vanhemmuuden muutoksesta. Kun itse muutin opiskelija-asuntoon 1980-luvulla, soittelin kotiin säännöllisen epäsäännöllisesti.
Vanhempani eivät tienneet kaikista elämäni käänteistä, ja se oli minusta luonnollista. Tyttäreni asuessa muutama vuosi sitten ulkomailla pidimme yhteyttä tiiviimmin kuin hänen asuessaan kotimaassa.
Olen viime aikoina vieraillut useasti myös palvelutalon dementiaosastolla. On koskettavaa kuulla, kun muistinsa menettänyt aikuinen mies huutaa kerta toisensa jälkeen: äiti!
Elämä on turvallista, kun on olemassa äiti, joka puhaltaa haavoihin ja sanoo, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ne ovat sellaisia voimasanoja, jotka jäävät sieluun ja auttavat silloinkin, kun äiti ei enää riennä apuun.
Eija Eskola-Buri
päätoimittaja