Olen toimittajan työssäni päässyt aitiopaikalla taltioimaan sotaveteraanien tuntoja sodasta. Haastattelin raumalaista Mannerheim-ristin ritaria Taavi Törmälehtoa ollessani parikymppinen. Mieleeni on jäänyt, miten hän suorassa radiolähetyksessä murtui kyyneliin sodan kauhuista kertoessaan.
Muistan, miten nuori minäni ei pystynyt myötäelämään Törmälehdon tai toisten sodan läpikäyneiden kertomuksia kuunnellessa. Ne jäivät ulkokohtaisiksi, menivät kuin vesi hanhen selästä.
Johtuuko se siitä, että nuorelle kuuluvat nuoren huolet. Ettei ole tarkoituskaan pystyä liikaa eläytymään edeltävien sukupolvien kokemuksiin. Annetaanko ymmärrys siihen vasta, kun on kyllin vanha käsittelemään ja kestämään tieto sodankaltaisista rankoista ajoista.
Omasta lapsuudestani on jäänyt mielikuva, että rintamalla palvelleet miehet olivat etäisiä, usein vähän äkäisiä ja pelottavia. Minut pysäyttää ajatus siitä, että nuorimmat heistä olivat syntyessäni vain nelikymppisiä; elämänsä tunnossa.
Moni sodankäynyt menetti hermonsa ja kantoi raskasta taakkaa. Toimittaja Esa Keron kansakoulusta kertovassa kirjassa tiivistyy 1950-luvulla koulunsa käyneiden tuntoja ikävimmästä päästä:
Opettaja on oikeasti ilkeä ihminen. Sota tappoi siltä sydämen.
Se on katkera lapsille, jotka eivät ole joutuneet kärsimään niin kuin hän.
Ehkä aikakin oli silloin toisenlainen. Leppoisa presidentti Mauno Koivistokin piti kovaa kuria tehdessään 1950-luvulla opettajan sijaisuuksia. Tarina kertoo, että poikien käsityötunnilla hän työnsi häirikön komeroon ja naulasi oven kiinni.
Olen nyt viisikymppisenä havahtunut siihen, miten sodan kokenut sukupolvi poistuu keskuudestamme kovaa tahtia. Mauno Koivisto oli viimeinen presidentti, jolla oli omakohtaisia kokemuksia etulinjasta ja vihollisen kohtaamisesta silmästä silmään. Hautajaisissa esitetty Veteraanin iltahuuto liikutti syvältä.
Olisin toivonut nuorena ymmärtäneeni enemmän isovanhempieni sukupolven sotaveteraanien ja lottien elämästä. Olisin kyennyt osoittamaan kunnioitukseni heitä kohtaan.
Tämä oli mielessäni, kun luin äskettäin Rukajärven veteraanin, säkyläläisen maatalousneuvoksen Pentti Perttulin poismenosta 101-vuotiaana. Kohtasin hänet muutamia kertoja työssäni tytön tirpakkana ollenkaan tietämättä hänen historiaansa. Tunsin vain humaanin ja miellyttäväkäytöksisen herrasmiehen, joka näki muut ihmiset ja oli aidosti kiinnostunut heistä.
Oili-mummuni teki sota-aikana kranaatinkärkiä Raumalla Sytytin Oy:ssä. Hän tuumasi päällimmäisenä olleen omat murheet. Työ ja ruoan löytäminen pöytään täyttivät päivät.
Ehkä ymmärrys omasta ja kansakunnan historiasta on jotain, joka tarvitsee vuosien ja vuosikymmenten perspektiivin. Ja kiitollisuus kasvaa valitettavasti sitä mukaa, kun veteraanien rivit harvenevat.
Virpi Adamsson
Kirjoittaja on uusikaupunkilainen 03sosiologi ja vapaa toimittaja