Aurinko pilkisti pilven takaa ja antoi hämäävän vaikutelman kunnon kesästä. Aamu oli kulkenut ihan tuttujen kaavojen, askelmerkkien mukaan. Useimmathan meistä ovat kuin robotteja aamuisin; samat askeleet, samat rutiinit. Ja pikku hiljaa niiden myötä herää uuteen päivään.
Minuutilleen samaan aikaan kuin yleensä aamuisin suuntasin kohti työpaikkaa.
– Mitä tää nyt on? Mitä tää auto tekee? kyselin itseltäni ääneen kääntyessäni autollani kotikadulta kohti työpaikkaa ja kaupungin keskustaa.
– Miksi nää hätävilkut tuli päälle?
Autoni hätävilkutti rauhallisesti ja tasaisesti. Hämmentävää…
Tähtäsin risteyksen jälkeen olevalle linja-autopysäkille. Pysäytin auton siihen ja ryhdyin pohtimaan syytä autoni outoon käytökseen.
– Mää en halua hätävilkuttaa. Voiks auto tehdä tän itse? Tää ei oo totta, valitin puoliääneen.
– Mä en voi ajaa läpi koko kylän huoltoasemalle kysymään, miksi tää auto tekee tätä.
Muistelin, että autossani on jossakin sellainen katkaisija, josta sai hätävilkut päälle.
– Siinä on sellainen kolmion kuva. Kyllä sä oot sen nähnyt, kannustin itseäni.
Kokeilin kuitenkin ensiksi sammuttaa auton. Käänsin avaimesta autosta virran pois; ei mitään apua. Hätävilkut takoivat edelleen tasaisesti.
– Kohta joku tuttu pysähtyy kysymään, mikä hätä mulla on. Ja mä en voi sanoa, että etsin sitä halvatun katkaisijaa, mutisin puoliääneen pikkupaniikissa.
Ei auttanut muu kuin ottaa aurinkolasit pois päästä ja ryhtyä etsimään. Varmuuden vuoksi kaivoin etupenkiltä, käsilaukun uumenista vielä lukulasit silmilleni. Joten tuntui, että tarvitsin tarkempia lisäsilmiä.
Silmälasit päässä tutkailin auton kojelautaa.
– Missä ihmeessä se on?
Hetken hakemisen jälkeen löysin sen. Siinä se nökötti aivan keskellä kojelautaa, lämmitysnappuloiden yläpuolella: katkaisija kera kolmion.
Painoin nappulasta: auto rauhoittui ja hiljeni vihdoinkin.
– Minkä takia mä olen siihen koskenut? taivastelin.
– Ai niin, säädin lämmitystä hieman lämpimälle. Jotenkin onnistuin siis painamaan myös sitä katkaisijaa. Kymmenen pistettä ja papukaijan merkki. Olipahan taas aamu, nauroin ääneen.
Eija Isotalo
toimittaja