Selkälokin elinalue ulottuu Länsi-Euroopasta aina Siperiaan saakka. Se jaetaan viiteen alalajiin, joista mustasiipinen fuscus elää ainoastaan Pohjoismaissa ja Venäjän Vienanmeren rannoilla. Juuri tämä alalaji on maailman suomalaisin lintu.
Sitäkin harmillisempaa on, että selkälokki luokitellaan Suomessa nykyään erittäin uhanalaiseksi. Koko kanta on vain noin 7000 paria, vaikka vielä 1900-luvun alkupuoliskolla selkälokki oli kalalokin ohella maamme yleisin lokki. Nyt kalalokkeja on yli kymmenkertainen määrä.
Selkälokkeja näyttävät tappavan etenkin ympäristömyrkyt, mutta se ei ole vain suomalaisten syytä. Epäonnekseen selkälokki on pitkänmatkan muuttaja, jonka talvehtimisseudut sijaitsevat Itä-Afrikassa. Siellä malariasääskien torjuntaan käytetään edelleen ärhäköitä hyönteismyrkkyjä, jotka kertyvät vuosien varrella lintuihin ja siirtyvät niiden muniin.
Kun emojen Afrikasta tuomat hyönteismyrkyt yhdistyvät Itämeren dioksiineihin ja PCB-yhdisteisiin, suuri osa selkälokin poikasista on jo kuoriutuessaan sairaita, jos ylipäätään kuoriutuvat.
Koko kanta on vain noin 7000 paria
Selkälokki on onneksi sopeutuvainen lintu, jolla ei ole vaikeuksia etsiä ruokaa ja pesäpaikkoja ihmisten läheltä. Sen voi tavata torilta makkaraperunoita kärkkymästä tai kaatopaikan lokkiparvien joukosta.
Vaikka selkälokki on rauhoitettu ympäri vuoden, sitäkin voi uhata metsästys. Meri- ja harmaalokki ovat rauhoittamattomia, ja erikoislupien turvin niitä ammutaan pesimäaikaankin turkistarhoilla ja kaatopaikoilla. Harmaalokin kokoisia ja merilokin värisiä selkälokkeja voi olla vaikea erottaa seasta.
Toivottavasti lokkeja ampuvat metsästäjät malttavat katsoa tarkkaan, että joukkoon ei osu lokeista suomalaisin ja uhanalaisin.