Maija Karala
Arvokkaan siro valkolehdokki lienee Suomen orkideoista eli kämmeköistä kaikkein tunnetuin. 1900-luvun alkupuolella sitä myytiin yleisesti kaduilla ja toreilla, mutta kun laji alkoi ylettömän keräilyn vuoksi harvinaistua, se sai lainsuojan vuonna 1956.
Nykyään valkolehdokki ei ole enää uhanalainen, mutta yleiseksi sitä voi sanoa vain paikallisesti. Eniten sitä tavataan Lounais- ja Kaakkois-Suomessa. Se näyttää monen muun lajin tapaan levinneen Suomeen etelästä kahdelta suunnalta.
Mystisesti ilmestyvä, heinäkuun öinä huumaavalta tuoksuva kukka on aina kiehtonut ihmisiä. Siihen liittyykin aika liuta uskomuksia. Esimerkiksi Vihdissä kerrotaan uskotun, että valkolehdokki valvoi Jeesuksen rukoillessa ennen ristiinnaulitsemista ja enkelit laskeutuivat sen kukkiin. Muistona valkolehdokin kukat ovat edelleen enkelin muotoiset ja tuoksuiset.
Valkolehdokin elintapojen todellinen tarina on vähintään yhtä kiehtova. Kukkien tuoksu houkuttelee kiitäjäperhosia. Ainoastaan paikallaan kolibrin tapaan suriseva, pitkäkärsäinen kiitäjä pystyy juomaan mettä valkolehdokin kukan pitkän kannuksen pohjalta. Kiitäjän karvaiseen naamaan tarttuvat siitepölymyhkyt kulkeutuvat sen mukana kukasta toiseen.
Pölytyksen tuloksena syntyy tuhatmäärin pölymäisen pieniä siemeniä. Kämmeköiden siemenissä ei ole lainkaan vararavintoa, eivätkä siemenet jaksa itää omin voimin. Siemenen täytyy osua lähelle oikeanlaista sienirihmastoa, jonka kanssa se muodostaa symbioottisen suhteen.
Siihen liittyykin aika liuta uskomuksia.
Myöhemmin suhde hyödyttää molempia: kasvi antaa sienelle auringonvalosta yhteyttämiään sokereita, ja sieni vastalahjaksi vettä ja ravinteita. Sieni joutuu kuitenkin odottamaan omaa osuuttaan diilistä pitkään. Nuori valkolehdokki voi elää kymmenenkin vuotta maan alla ennen kuin kasvattaa ensimmäistäkään vihreää lehteä.
Näin verkkaisen elämäntavan valossa ei olekaan ihme, että valkolehdokki toipuu liikapoiminnasta hitaasti. Siksi se on edelleen rauhoitettu. Valkolehdokkia ei saa poimia tai yrittää siirtää puutarhaan, ja niittotöissäkin sitä pitäisi parhaansa mukaan säästää. Silloin enkelikukasta on iloa tulevillekin sukupolville.