Todellako? Onko yhteiskuntamme laki ja järjestys oikeasti romahduksen partaalla? Mehän luulimme lyöneen sosialistit, nuo vallankumoukselliset ryökäleet lopullisesti Neuvostoliiton kaaduttua. Mutta mitä vielä?
Julkista keskusteluamme seuratessa en ole voinut välttyä mielikuvalta, etteikö tilanne olisi vakavin sitten vaaran vuosien.
Yksilönvapauden halveksujat ovat salakavalasti onnistuneet valtaamaan yhteiskuntamme tukipilareita, yksi kerrallaan. Kuten esimerkiksi perustuslakimme.
Ainakin, mikäli Elinkeinoelämän keskusliiton johtajaa Ilkka Oksalaa on kuunteleminen. Hallituksen pitkään ja hartaasti suunnittelema sote-uudistuksen valinnanvapaus törmäsi kesäkuussa Oksalan mukaan niin sanottujen ”perustuslakiasiantuntijoiden” DDR:läiseen tulkintaan maamme perustuslaista.
Eikä stalinistien voitonmarssi näytä rajoittuneen vain maamme politiikkaan, vaan kansalaisyhteiskuntammekin taitaa hiljalleen olla kommunistien Tiukassa Sosialistisessa Otteessa.
Tuttavallisemmin nämä muun muassa Helsingin Kallion katuja tallaavat demokratiaa ivaavat hipit tunnetaan vihervasemmistolaisina. Ne retaleet. Vaativat lisää holhousta ja vaikeuttavat elämäämme minkä kerkeävät. Pahuksen fillarikommunistit, vesimelonit ja mitä vielä.
On ehkä syytä täsmentää, että edellinen, perttirönkkömäinen tulkintani saattaa olla inasen kärjistetty, vaikka henkilökohtaisesti suhtaudunkin vähän penseästi vasemmistolaisiin dogmatisteihin. Niin taistolaisiin, reaalisosialisteihin kuin Suvi Auvisen kaltaisiin anarkomarxilaisiinkin.
Teoria on yleensä kaukana käytännöstä, eikä tarkoitus tosiaankaan pyhitä keinoja. Päinvastoin.
Esimerkiksi G20-kokouksen mielenosoitusten todellinen agenda jäi harmillisesti peittoon, kun lehdistö keskittyi tuomitsemaan kauhunsekaisesti vasemmistoanarkistien väkivaltaista mellakointia.
Laiskalle mielipidejohtajalle vastapuolen leimaaminen ja niputtaminen kategorioihin voi olla tarkoituksenmukaista, mutta se antaa tilaa rajatuille tulkinnoille siitä, miten maailma makaa.
Julkisen keskustelun polarisaatio, jyrkkä jakaantuminen, voi toki päätyä yhteisymmärrykseen. Se voi myös päätyä äärimmäiseen hajaannukseen ja konfliktiin.
Oksalan kaltaisten ummehtuneiden, niin sanottujen ”ajattelijoiden” tarkoitusperiä voi vain arvailla, mutta sen tiedän, että kommunismilla on 2010-luvulla melkoisen kehno kaiku.
Totalitarismi ainakin herättää laajoissa kansanjoukoissa pelkoa.
Ja pelkohan on tunnetusti vahva väline.
Riku Rantanen
toimitusavustaja