Kolmisen vuotta sitten istahdin Bizkaia-areenan katsomoon Bilbaossa, Espanjassa. Valtava halli hehkui sinivalkoisissa sävyissä ja seinät pullistelivat, kun tuhannet suomalaiset kajauttivat kannustushuutoja Suomen koripallomaajoukkueelle, Susijengille.
MM-kisojen avausottelussa vastaan asteli lajin kiistaton kuningas, USA. Kyyti ei ollut pelkästään kylmää, se oli jäätävää. NBA-tähdet pyyhkivät pohjolan susilla lattiaa, rutistivat porukan kuiviin, ja moppasivat uudestaan. Päätössummerin soidessa eroa oli taululla hävyttömät 59 pistettä ja suomalaisten voidaan sanoa hävinneen selkeästi pelin jokaiselle osa-alueella. Paitsi katsomossa.
Sitoutuneen kannattajajoukon hurmos jatkui katkeamattomana pelin alusta loppuun ja rökäletappionkin jälkeen areena oli revetä liitoksistaan suomalaisten kannustuksesta. Taianomaisen yhteisöllinen tunnelma lämmöstä sakeassa espanjalaisessa illassa oli jotain, mitä tuskin toistamiseen tulen kokemaan.
Edelliskeväänä odotin puolestaan täpötäydellä Tukholman Tele 2 -areenalla maailmantähti Adelen astuvan lavalle. Kun ensimmäinen laulettu “hello” täytti areenan sielukkuudellaan, koko yleisö oli polvillaan, minä mukaan lukien. Silmät puskivat kyyneliä, suu jotain lauluntapaista, ja joka ikinen ihokarva muistutti olemassaolostaan sojottamalla piikkisuorana kohti kattoa.
Pari viikkoa sitten istahdin jälleen katsomoon, tällä kertaa Pyynikin kesäteatterissa, Tampereella. Niskavuoren nuori emäntä -musikaalin alkutahdeista lähtien, pyörivän katsomon nytkähtäessä liikkeelle, olin jälleen pakahtua. Ystävän ohjaama, upeasti kerrottu tarina aurinkoisessa kesäillassa herkisti, ja jäin suorastaan tunnevyöryn alle.
Samankaltaisia hetkiä olen kokenut läpi elämäni erilaisten kulttuurimuotojen parissa. Milloin itkenyt teini-iän tuskaani Kuolleiden runoilijoiden seurassa tai uppoutunut Tuulen Viemään paatokseen, milloin rummuttanut kämmenet rakoille Pohitullin päätykatsomossa. Useat elämäni suurimmista tunteista ja oivalluksista olen kokenut tavalla tai toisella kulttuurin parissa. Ilman näitä hetkiä elämäni olisi ollut tyhjempi ja ahdistavampi. Ontto.
Kaikki eivät toki innostu samanlaisista asioista, mutta jokaisella lienee kuitenkin omat kiinnostuksen kohteensa. Työn osuus on elämässä suuri, mutta vähintään yhtä tärkeää on antautua vapaa-ajallaan rakkaiden harrastusten vietäväksi. Noista hetkistä kumpuaa voimaa myös arjen harmauteen.
Toivon sydämestäni, että juuri vapaa-ajan tarjontaan panostetaan myös paikallisesti jatkossakin. Kun puitteet monipuoliseen tekemiseen ja kokemiseen ovat kunnossa, kaupunkilaiset viihtyvät ja voivat paremmin. Tähän tulokseen on tullut ainakin meikäläisen henkilökohtainen hyvinvoinnin laitos.
Päivi Sappinen