Olipa kerran pieni poika, joka aloitti uudessa koulussa. Takana oli muutto uudelle paikkakunnalle. Ero vanhoista kavereista kaihersi mieltä. Isovanhemmat ja muut sukulaiset olivat kaukana. Isä ja äiti olivat tavallista äreämpiä. Heillä oli paljon mietittävää. Oli uusi työ, piti myydä vanha asunto ja ostaa uusi.
Pieni poika meni herkästi lukkoon. Heittäytyi puhumattomaksi oudon edessä. Kohta koulun alettua opettaja vaihtui jälleen – sijaiseksi tullut opettaja kutsui vanhemmat luokseen. Hän ei ollut varma ymmärsikö lapsi mitään; tämä vain tuijotti häntä, eikä vastannut kysymyksiin.
Kavereiden kanssa ei ollut helpompaa. Vanhemmat yrittivät kaikkensa. Auttoivat kutsumaan toisia lapsia kylään. Loivat tilaisuuksia tutustumiselle. Mutta lasten maailma on kova. Pienikin erilainen ominaisuus voi olla syynä porukan ulkopuolelle jäämiseen. Kesti kaksi vuotta ennen kuin tämän tarinan pieni poika sai ensimmäisen kaverin uudessa kaupungissa. Ne kaksi vuotta olivat pitkiä koko perheelle.
Lapselle kaveripiirin ulkopuolelle jääminen on pahan kierre. Sosiaaliset taidot rapistuvat. Hän jää täysin ulkopuolelle samanikäisten maailmasta: WhatsApp-viestit eivät kilahtele – lasta ei edes kutsuta mukaan sen erilaisiin ryhmiin. Hän on ulkona ikäistensä kuuntelemasta musiikista ja peleistä. Hänestä tulee pikkuhiljaa kummajainen muille lapsille. Luonnollinen liikkuminen kavereiden kanssa jää – kunto heikkenee. Lapsi alkaa vältellä sosiaalisia tilanteita, koska tuntee ehkä häpeää ja pitää yksin jäämistään omana vikanaan.
Ulkopuolisuus ei ole vain koulun uusien oppilaiden asia. Tutkimuksen mukaan joka viides lapsi kokee joskus yksinäisyyttä ja puolet heistä myös jää yksinäisiksi.
Koulu alkaa tänään Uudessakaupungissa. Autotehtaan menestyksen myötä uuden edessä olevia koululaisia taitaa olla tavallista enemmän. On lapsia, jotka solahtavat uuteen yhteisöön kivuttomasti ja saavat kavereita. Sitten on näitä tarinan hiljaisia ja sosiaalisilta taidoiltaan heikompia, joilta se ei onnistu. He ovat vaarassa jäädä paitsioon.
Toivoisin, että uusia lapsia kaupungissamme autettaisiin sopeutumaan oikein porukalla. Heistä pitää ottaa koppi niin koulussa kuin koululaisten ja heidän perheidensä muodostamassa yhteisössä.
Oma tyttöni jäi kerran ystäväperheen pihamaalla lapsikatraan leikkien ulkopuolelle. Talon emäntä puuttui heti asiaan. Yritin keventää tilannetta vertaamalla, että niin sitä pakkaa aikuistenkin yhteisöissä käymään. En koskaan unohda, mitä ystäväni Pia vastasi: Aikuinenhan voi itse päättää, onko tosi nulju – ruotsinkielisenä hän käytti sanaa skitstövel – mutta meidän vanhempien velvollisuus on neuvoa lapsia, miten kuuluu käyttäytyä.
Virpi Adamsson
tullista tullut toimittaja