Meidän aikaamme ollaan toistuvasti verrattu kolmekymmenlukuun. Onko se vain pelottelua vai analyyttista tulkintaa?
Yleisen tason analogioita, vastaavia ilmiöitä, on helppo luetella. Maailmansotien välisen ajan kaksi talouslamaa heikensivät uskoa demokraattisiin instituutioihin. Maaseudun elinehtojen ohentuminen tasoitti tietä anti-modernistisille ja anti-rationaalisille aatevirtauksille.
Yhteiskunnan vallitsevat arvot kyseenalaistettiin, ja kansa ja vanhat aristokraatit kaipasivat takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Vihollisia etsittiin niin rajojen sisältä kuin niiden takaa. Suomessa tilanne kärjistyi lopulta Lapuan liikkeen hauiksennäyttöön, talonpoikaismarssiin.
Myöhempien aikojen Vihtori Kosolaa odotellessako?
Vaikka viittauksissa ”30-luvun kaikuihin” onkin perää, ei yksiviivaisia johtopäätöksiä voi vetää. Aatevirtaukset eivät synny tyhjiössä. Kulttuurinen konteksti on otettava huomioon.
Suomessa taantumuksellinen oikeistoradikalismi 30-luvulla oli nuoren demokratian kasvukipuja sekä sisällissodan kahtiajakautumisen peruja.
Luonteeltaan erilainen oikeistoradikalismi, jota tuttavallisemmin kutsumme tapauskohtaisesti joko fasismiksi tai kansallissosialismiksi, juonsi juurensa katkeruudesta Versailles’n rauhanehtoihin sekä ajatuksesta modernin yhteiskunnan rappiosta.
Jakolinja vedettiin tuolloin militaristisen, voimaa ja patriotismia ihannoivan oikeiston sekä vallankumouksellisen vasemmiston välillä.
Nykypäivän kompleksinen yhteiskuntamme ei tietenkään taivu niin yksiulotteiseksi.
Talouden rakenteiden murtuessa teknologian kehityksen ja pääoman vallan edessä jotkut jäävät myös jälkeen. Puhumme ”globalisaation häviäjistä”.
Nykysosiologit taasen puhuvat samasta ilmiöstä haavoittuvuutena. Yksinkertaisesti muotoiltuna se tarkoittaa heterogeenisen joukon pessimististä suhtautumista tulevaisuuteen ja omiin elinmahdollisuuksiin.
Pätkätyöt, taloudellisen toimeentulon epävarmuus ja rapistuva hyvinvointiyhteiskunta. Prekariaatin elämä ei ole ruusuilla tanssimista.
”Kolmekymmenluvusta” poiketen tämä globalisaation vastaisuus ei kanavoidu ainoastaan nurkkapatrioottisten, muukalaisvihamielisten ja antihumanististen liikkeiden kannatukseen.
Ranskan presidentinvaalit keväällä olivat tässä mielessä suuntaa näyttävät.
Habitukseltaan ja retoriikaltaan erehdyttävästi erästä porilaista kreationistia muistuttava kansallismielisen oikeiston Marine Le Penia sekä radikaalivasemmiston Jean-Luc Mélenchonia yhdisti molempia skeptinen suhtautuminen globalisaatioon.
Ääriliikkeistä en olisi huolissaan. Niiden kannatus kun tuppaa olemaan häviäväistä sorttia. Eivätkä valtiot ole enää läpitunkemattomia mustia laatikoita.
Tietoyhteiskunnalla on dualistinen rooli. Se tarjoaa alustan organisoida protestia, mutta toisaalta se pitää huolen siitä, että faktat voittavat lopulta.
Riku Rantanen
opiskelija