Tänä kesänä tuli kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun aloitimme mieheni kanssa purjehdusharrastuksen. Saman verran on vierähtänyt siitä, kun päädyimme avioliiton satamaan. Itse asiassa tuo kielikuva ontuu pahasti. Naimisiin meneminen on ennemminkin köysien irrottamista ja ankkurin nostamista. Siitä se matka vasta alkaa.
Kaikki purjehduksemme on dokumentoitu lokikirjaan. Sieltä löytyy kirjauksia siitä, mistä tuulee ja miten lujaa, mistä lähdettiin ja kuinka kauan matkaa tehtiin. Kansien välistä löytyy myös tarinoita siitä, miten lapsi putosi mereen (onneksi oli pelastusliivit), kun kapteenska täräytti veneen matalikkoon, raju ukkoskuuro yllätti ulapalla, moottori meni rikki, purje repesi ja miehistö väsyi jatkuvaan sateeseen ja lähti autolla stadiin.
Ensimmäisenä purjehduskesänä vuonna 1987 seilasimme Hangon ja Uudenkaupungin välillä. Turkulaisina emme silloin vielä tienneet, että asuisimme joskus Vakka-Suomessa. Lokikirja kertoo, että Uusikaupunki teki vaikutuksen. Kapteenskan Pookissa nauttima härän sisäfileepihvi ja valkosipuliperunat maksoivat 88 markkaa. Se oli muuten ravintolan kallein annos.
Purjehduksen niksit oppii veneilykertojen kasvaessa, mutta rantautumiset ja satamasta lähdöt ovat tietyissä olosuhteissa aina haastavia. Siksi sydämessä läikähti, kun tuntematon venenaapurimme Nauvossa tänä kesänä totesi lähtiessämme, että kyllä näkee, että on kokemusta pelissä.
Jos 30 kesän aikana jotakin oppii niin ainakin sen, että sählingit välttää, kun hieman etukäteen miettii mahdollisia vaaran paikkoja. Suurissa satamissa kuulee joskus äkäisiä kapteeneja, jotka viime tingassa karjuvat miehistölle ohjeitaan, eikä se ole kovin mieluisaa kuunneltavaa.
Meille veneily on enemmän kesäisestä luonnosta nauttimista eikä niinikään paikkojen bongailua. Toki on mukava joka vuosi löytää uusi paikka, johon voi palata. Merellä ja saarissa ei ole kertaakaan tullut mieleen, että tämä on niin nähty.
Tänä vuonna sykähdyttävin kokemus oli vierailu Ahvenanmaan Simskälässä, legendaarisen Myrskyluodon Maija -kirjasarjan kirjoittajan Anni Blomqvistin kotisaarella. Epäsuotuisista tuuliolosuhteista johtuen päätimme vuokrata Maarianhaminassa auton, jolla suuntasimme Vårdon kautta Simskälään.
Meren kimaltaessa kesäisessä auringonpaisteessa ei tule ajatelleeksi, miten karua ja kovaa elämä pienellä saarella on talvella. Anni Blomqvist menetti merelle miehensä ja kaksi poikaansa. Silti hän säilytti positiivisen asenteensa.
Luin veneessä Blomqvistin omaelämäkerrallisen romaanin Eikä merta enää ole. Kirjan nimi on ikuistettu myös kirjailijan ja hänen poikansa hautakiveen Vårdon kirkkomaalla.
Mahtaako olla niin että meidän on koettava suruja ja käytävä läpi raskaita koettelemuksia ennen kuin pääsemme osallisiksi kiitollisuuden lahjasta, jota meidän on syytä arvostaa ja vaalia. Se on lahja joka antaa arjellemme kultaraamit, hän kirjoittaa.
Tämän kun muistaisi marraskuun pimeinä päivinä, jotka ovat edessä parhaimmankin loman ja kesän jälkeen.
Eija Eskola-Buri
päätoimittaja