Kello raksuttaa arkiaamuna puolta kahdeksaa. Ensimmäistä kertaa tänä syksynä pihanurmi on yöpakkasen jäljiltä kuurassa ja makuuhuoneen nurkasta hiipivä kylmyys saa vetämään villasukat varpaiden peitoksi.
Vitosluokkalainen kääriytyy vielä viimetöikseen ennen kouluunlähtöä märisemään sohvalle torkkupeiton alle kylmyyttä. Ehdotan uhkarohkeasti ulkohousujen pukemista, kuten äideillä on kyseisissä tilanteissa tapana. Poika mulkaisee minua kuin vähäjärkistä, pyöräyttää silmiä kuopissaan ja viimeistelee epäuskonsa vielä naksauttamalla kieltään turhautuneesti.
“Joo, en todellakaan laita”, ukkeli ilmoittaa viileästi, kaappaa repun selkäänsä ja lampsii mielenosoituksellisesti ohuissa collegehousuissaan ovesta ulos.
Vähintään yhtä turhautuneelta tuntuu minustakin. Alkamassa on siis jälleen puolen vuoden joka-aamuinen taistelu maailman yksinkertaisimmasta asiasta. Tulevina pakkas-aamuina on otettava käyttöön taas kaikki koomikon, miimikon ja luennoitsijan kykynsä perustellakseen sitä yksinkertaista totuutta, että kun pukee tarpeeksi vaatetta, ei ole niin kylmä.
Syksy tuntuu joka vuosi kesän jälkeen muutenkin raskaalta. Vaikka sen vääjäämättömän saapumisen tietää, ei monen viikon päättymättömään vesisateeseen ja märän asfaltin imemään pimeyteen osaa silti muka varautua millään. Käsi upotetaan kyynärpäätä myöten vitamiinipurkkiin ja silmät ovat kirkasvalolampusta sikkuralla, mutta silti ajatukset siintävät jo keväässä. Jotenkin tämä ankea aika olisi silti lusittava ensin.
Vertaus korville vedetystä peitosta sopii hyvin myös koko pikkukaupunkiin. Kesän kääntyessä syksyyn koko väestö tuntuu katoavan yhtä aikaa putoavien lehtien kanssa. Keskusta näyttää päivä päivältä yhä autiommalta ja kanssaihmisiä tapaa lähinnä kaupan kassajonossa ja päiväkodin kuraeteisessä.
Talviunille kaupunki ei sentään karkaa, vaikka siltä äkkiseltään saattaa tuntuakin. Toiminta siirtyy vain sisätiloihin, pienempiin porukoihin. Ja sitä paitsi, talviaika on mitä mainiointa aikaa tehdä kaikkea, mitä ei kesähelteellä malta. Leipoa, askarrella, neuloa, tai kerätä vaikka postimerkkejä. Syksy on myös paras hetki kokeilla elämässään jotain ihan uutta. Vaikka tankotanssia, uimahyppyjä tai teatterikurssia.
Ja on pimeässä vuodenajassa jotain armollistakin. Pakkanen romantisoi likaiset ikkunat huurullaan, eikä klähmäisiä sormenjälkiä kaapinovissa näe kuin seuraavaksi vasta kevätauringon paistaessa.
Myönnän silti haaveilevani pakettimatkasta johonkin Kanariffalle. Lämmöstä ja aurinkorasvasta tahmaisen takamuksen tarraamisesta muovituoliin. Ja siitä, ettei viikkoon tarvitsisi vääntää ulkohousuista.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja