Ystäväni Erkki syntyi 70 vuotta sitten suomalaiseen maanviljelijäperheeseen. Hän on yksi Suomen sodanjälkeisten suurten ikäluokkien edustajista.
Pian Erkin syntymän jälkeen huomattiin, ettei kaikki ollut kunnossa. Pojan varhaisimpia muistoja on käynti Helsingissä Lastenlinnassa. Huolestuneet vanhemmat veivät hänet pariinkin otteeseen Arvo Ylpön vastaanotolle. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Erkki oli kehitysvammainen.
Kymmenvuotiaana alkoi koulutie. Äiti opetti sitä ennen solmimaan kengännauhat. Kotoa hän sai myös hyvän kasvatuksen, hyvät tavat. Opettaja oli onneksi mukava ja kärsivällinen – Erkki oppi heti lukemaan ja pääsi suoraan kakkosluokalle.
Viisi ja puoli vuotta kestänyt koulutaival päättyi samana vuonna, kun Erkki täytti 16. Hän muistaa opettajansa sanat: Nyt sinun ei tarvitse enää tulla kouluun. Koulunkäynti on nyt loppu.
Siitä alkoi kokopäiväinen työ kotitilalla. Erkin kertoessa elämästään silmien eteen avautuu näkymä suomalaisen agraariyhteiskunnan lukuisiin tehtäviin.
Hän oli perunamaalla perunoita keräämässä, ladossa tallaamassa heiniä, isän apuna puita sirkkelöidessä. Vanha maalaistalo lämmitettiin puilla, ja Erkki kärräsi niitä; talvella reellä ja muina aikoina kottikärryillä.
Lumenluonti pihamaalla työllisti talvisin ja nurmikon leikkaaminen lykättävällä ruohonleikkurilla kesäisin. Se olikin Erkin lempipuuhaa.
Heinäpellolla hän oli nappulapoikana. Heinäseipäissä oli pari reikää, joihin hän iski nappuloita heiniä kannattamaan.
Pellolle lähdettiin aamulla navettatöiden jälkeen. Talon palkollinen Vihtori toi hevoskärryillä seipäitä ja iski ne rautakangella pystyyn peltoon. Erkki havainnollistaa jaloillaan, miten seipäiden juurelta maa poljettiin tiukkaan, jotta ne pysyisivät hyvin pystyssä.
Hän muistaa, miten heinäpellolla oli kauhean kuumaa. Äiti teki aamulla voileivät mukaan, ja kahvit tuotiin isolla kuparipannulla pellolla huhkiville.
Navetassa oli 12 lehmää, ja sikalassa kymmenkunta sikaa. Puisella lanalla Erkki kasasi lantaa ja heitti talikolla sontaruumaan. Lehmät ja navettakissat olivat kavereita, joita Erkki halasi ja silitteli.
Kanojakin oli. Erkki ruokki niitä ja keräsi munat äidille pestäväksi.
Kun vanhemmat ikääntyivät, Erkin apu oli korvaamaton. Hän kävi kävellen kaupassa, lompakossa rahaa ja ostoslista. Se mahdollisti osaltaan iäkkäiden vanhempien kotona asumisen. Äidin viimeisinä vuosina Erkki asui tämän kanssa yhdessä palvelutalossa.
Ystäväni Erkki on kykyjensä mukaan kantanut kortensa kekoon tämän yhteiskunnan hyväksi ja ollut rakentamassa Suomesta hyvinvointivaltiota. Hän on ollut tarpeellinen ja vähässä uskollinen. Erkin elämä on yksi 100-vuotiaan Suomen sankaritarinoista.
Virpi Adamsson
vapaa toimittaja