Kävelen syksyisessä metsässä sienikori kädessä. Katse viistää maata, jotta apajat osuisivat silmiin. Äkkiä havahdun siihen, että maasto näyttää jotenkin oudolta.
Mitä ihmettä, minähän olen kolunnut näitä mökkisaaren metsiä vuosikausia. Nyt vain sillä erotuksella, että mukana ei kulje enää koirakaveria. Erehtymättä se aina tiesi, missä olimme ennenkin kulkeneet ja mennä viipotti edellä häntä heiluen. Enkä minä koskaan eksynyt.
Nyt kuitenkin huomaan rämpiväni umpioudossa pöpelikössä. Olen jotenkin poikennut tutulta polulta. Ikävä iskee rintaan kuin moukari, kun yritän hahmottaa missä päin saarta olen. Tajuan konkreettisesti, miten yksinäistä on kulkea ilman koiraa.
Syyskuun alussa, yllättäen ilmenneen vakavan sairauden takia, koirien taivaaseen lähetetty Saga vietti kanssamme, ja me saimme viettää hänen kanssaan, 11 onnellista vuotta. Alunperin tyttären koirasta tuli vuosien saatossa kaikille rakas perheenjäsen, joka kulki kanssamme niin mökki- kuin Lapin-reissutkin. Saimme kokea, miten pyyteettömästi koiramme rakasti meitä jokaista ja hyväksyi jokaisen. Se jakoi kanssamme ilot ja surut.
Saga vaistosi aina, kun mieli oli maassa. Silloin se kaivautui kainaloon tai tunki syliin rapsutettavaksi ja lohdutti antamalla tuplamäärän märkiä pusuja. Yhtä lailla koira oli innokas ja selvästi iloinen ollessamme hyvällä mielellä. Ja voi miten mielellään tuo höpöli lähti aina päivälenkille vaarin kanssa.
En olisi uskonut, kuinka tyhjältä ja autiolta koti nyt vaikuttaa, kun innokas labbisneiti ei ole vastaanottamassa tulijoita häntä heiluen. Haikeana olen kerännyt pehmoleluja ja rikkinäisiä villasukkia pois nurkista. Vieläkin nukkumaan mennessä hipsin vaistomaisesti varovasti sänkyyn, etten astuisi päädyssä lattialla nukkuvan koiran päälle. (Loppuvuosina se tosin hivutti itsensä pehmeämpään nukkumapaikkaan, eli jalkojamme lämmittämään.)
Keittiössä touhutessa moni asia muistuttaa lemmikistä. Vesihanaa joutuu valuttamaan huomattavasti aiempaa enemmän, kun ei ole enää tiskien esipesijää eikä viili-, piimä-, jugurtti ym. purkkien nuolijaa. Ruokapöydän alusta täyttyy muruista, kun elävä rikkaimuri on poissa.
Ja miten outoa onkaan lähteä myös täällä kaupungissa kävelylenkille ilman koiraa. Täytyy tunnustaa, että vaikka en suoranaisesti pelkää pimeää, syksyiltoina koiran kanssa oli huomattavasti huolettomampi olo lenkkeillä kuin nyt yksin.
Moni on kysynyt, hankimmeko toisen koiran. Tällä hetkellä ajatuskin uudesta lemmikistä tuntuu kaukaiselta. Saga oli nimittäin niin rakastettava, viisas, kultainen ja kaiken kaikkiaan hurmaava koira, että toista samanlaista ei voi saada. Olen ikuisesti kiitollinen kuluneista hienoista koiravuosista!
Merja Halinen
toimittaja