Hautajaisiin osallistuu yhä vähemmän väkeä. Ei ole tavatonta, että omaisia ei saavu ollenkaan paikalle. Heiltä saattaa kyllä tulla kukkaseppele.
Honkanummella Odd Fellows -veljeskunnan jäsenet ovatkin alkaneet veisata yksinäisten vainajien hautajaisissa. Kotkassa vapaaehtoisia arkunkantajia koulutetaan oikein arkunkantokurssilla.
Olemme kaukana niistä ajoista, kun vainajaa meillä Suomessakin käytiin hyvästelemässä avoimen arkun äärellä ja hänet ikuistettiin perhealbumiin. Sukulaismiehen ruumista säilytettiin 1930-luvulla ennen hautajaisia kaksi viikkoa kotona kylmässä kamarissa lakanan alla, virsikirja vatsan päällä. Muu perhe nukkui viereisessä huoneessa.
Saaristossa oli tapana nikkaroida ruumisarkku valmiiksi. Jos vaikka sattui kuolemaan kelirikkoaikaan, ostoarkkua ei olisi päässyt hakemaan. Ennen antibiootteja viikatemies niitti satoaan keuhkokuumeen ja monen muun tänä päivänä helposti hoidettavan taudin takia. Suhde kuolemaan oli erilainen. Se oli läsnä aina.
Sastamalan Pyhän Marian kirkon 1800-luvun alkupuolelta peräisin olevien puisten ruumispaarien tekstit tiivistävät asian: Kyllä perässäni tulette vielä pikemmin kuin luulette. Tänään minä, huomenna sinä, hautaan kannetaan.
Vanhat valokuvat viime vuosisadan ensimmäiseltä puoliskolta kertovat kuoleman kunnioittavasta kohtaamisesta. Köyhänkin perheen omaisen hautajaiskummulla oli kukkameri hautajaisten jälkeen. Nykyään on yleistynyt tapa sopia, että jokainen tuo vain yhden ruusun.
Yleistä on myös haudata omainen kaikessa hiljaisuudessa. Samalla viedään hänet tunteneilta ihmisiltä mahdollisuus työstää suruaan. Lähiomaiset – vaikka olisivat olleet vähän tekemisissä vainajan kanssa – määrittävät, ketkä kutsutaan hautajaisiin. Heillä ei välttämättä ole tuoretta tietoa edesmenneen ystäväpiiristä.
Joskus hautajaisia käytetään koston välineenä. Harvassa eivät ole tilanteet, joissa eroperheen jäsenistä osa jätetään pois lehden kuolinilmoituksesta ja halutaan evätä heiltä pääsy maahanpaniaisiin.
Erään tuttavan aviomiehen lapset aiemmasta liitosta olivat laittaneet kuolinilmoituksen nimilistan kärkeen dementoituneen äitinsä, josta mies oli eronnut vuosikymmeniä aiemmin. Toinen tuttu sai mennä varkain läheisen kummitätinsä siunaukseen, muistotilaisuuteen ei ollut asiaa.
Hautajaiset eivät ole suotta olleet kautta ihmiskunnan historian tärkeä riitti itkijänaisineen ja erilaisine tapoineen. Niissä on opeteltu kohtaamaan kuolema sekä annettu tilaisuus surra edesmennyttä, jotta elämä voisi jatkua.
Parhaimmillaan hautajaiset voisivat olla toisistaan etääntyneissä uusio- ja ydinperheissä keino tutustua kuolleeseen. Mieleeni on jäänyt erään naisen lausahdus; en tiennytkään äitini olleen niin mukavan ihmisen ja että hänellä oli niin paljon hyviä ystäviä.
Virpi Adamsson
vapaa toimittaja