Kohuja syntyy nykyään monenlaisista asioista. Esimerkiksi siitä, kun liki kahdeksankymppinen MTV3:n entinen uutisankkuri kirjoittaa ET-lehteen nuorten naisten pukeutumista arvostelevan kirjoituksen.
Uudenkaupungin Sanomiinkin kolumneja kirjoittavan Pirkko Arstilan kolumnia on analysoitu Ylen Uutisvuodossa ja Villi kortti -urheiluohjelmassa, Tuomas Enbusken kolumnissa, Yle radio Suomen Pyöreä pöytä -keskusteluohjelmassa ja tietysti sosiaalisessa mediassa.
Kohukolumnisti ei ole julkisuudessa olleiden kommenttien mukaan tästä mieltään pahoittanut, vaan on pysynyt sanojensa takana. ET-lehden päätoimittaja sen sijaan pyysi kolumnia anteeksi ja lehti poisti sen verkkosivuiltaan. Itse tuskin olisin näin toiminut.
Kävin kirjastossa lukemassa lokakuun ET-lehdestä, mistä nyt oikein kohistaan. Hyviin journalistisiin tapoihin kuuluu olla loukkaamatta ketään ulkonäön perusteella. Arstilan kirjoituksessa liikuttiin yleisellä tasolla, ja kritiikki kohdistui nuoriin naisiin, mutta ketään yksittäistä henkilöä siitä ei ollut tunnistettavissa.
Kolumnin innoittajana oli kaupan kassajonossa ollut tyttö. Teksti raateli kohteensa armottomasti: Lyhyet jalat, pullea takamus, runsas povi ja pöksyt, joissa anatomia paljastuu. Jos tällaista puhuisi kasvokkain kenelle tahansa ja erityisesti nuorelle, seurauksena saattaisi olla syömishäiriö.
Kovempaakin kieltä mediassa on toki käytetty ja käytetään. Muutamia vuosia sitten toimittaja, näyttelijä ja käsikirjoittaja Kaarina Hazard sai Julkisen Sanan Neuvostolta tuomion, kun hän luonnehti edesmennyttä julkkista vaarattomaksi möhkäleen muotoiseksi kotieläimeksi. Tuomio oli perusteltu, sillä kielenkäyttö loukkasi ihmisarvoa, eikä palvele mitään tarkoitusperiä.
Turun yliopiston uskontotieteen oppiaineeseen väitöskirjaa tekevä Anna Haapalainen kommentoi Arstilakohua Helsingin Sanomissa ja kertoi, että se oli malliesimerkki kehohäpäisystä.
Arstilan tapa kirjoittaa loukkasi monia, koska siinä puututtiin ulkonäköön, vaikka kirjoittajan maalina taisi olla enemmänkin nykymuoti. Olisiko kohu syntynyt, jos kohteena olisi ollut mummoikäinen tai vaikkapa keski-ikäinen mies?
Siinä nyt ei ole mitään uutta, että vanhempi sukupolvi ei ymmärrä nuorten juttuja. Arstila puki fiktiivisessä muuttujaleikissään verkkaritytön kellohameeseen tietäen itsekin, että ehdotus olisi nuoren mielestä karmea.
Paikallislehden toimituksessa vieraili muutama vuosi sitten herra, joka ihmetteli, miksi nuoret kulkevat rikkirevityissä farkuissa. Hänen sukupolvellaan ei ollut nuorena varaa uusiin housuihin, ja kansalaistaitoihin kuuluivat vanhojen vaatteiden paikkaustaidot.
Suomalaiset osaavat suhtautua ironisesti pukeutumiseensa. Ilman kohuja ja vähin äänin syntyi käsite tuulipukukansa. Virolaiset muuttivat sen muotoon kahisevat porot. Nykyään meille sopisi nimitys kevyttoppatakkikansa, sillä se on oiva vaatekappale niin jouluna kuin juhannuksenakin.
Ivana Helsinki -muotitalon perustaja Paola Suhonen on muistuttanut, että pukeutuminen on Suomessa sääkysymys. Kellohameella ei näillä keleillä kauppaan keinahdella.
Eija Eskola-Buri
päätoimittaja