Tasaisin väliajoin teen sen: syötän pölynimurille korun. Ja joka kerta olen muutamia minuutteja aikaisemmin ääneen muistuttanut itseäni varomaan sitä suursyöppöä.
Makuuhuoneessani on vuosikymmeniä vanha (lue: ainakin yli puoli vuosisataa) kampauspöytä. Ostin sen teininä ystävältä, kiitos vaan Tiina, ja kaikki nämä vuodet se on kulkenut mukanani. Se myrkynvihreä maali, jolla sen teininä sutaisin, on aikoja sitten liotettu pois ja pöytä on saanut koivupintaansa himmeän lakan.
Sen tasolla on pääasiassa bling, blingiä vaikka muille jakaa. Eri kipoissa, rasioissa, telineissä on korvakoruja, rannekoruja, riipuksia, sormuksia (joita en juuri käytä), kelloja, rintakoruja… Mutta kun on harakka, niin ei voi mitään kiiltävän himolleen.
Nyt viimeksi imuroin suursyöpön kitaan mustan korvakorun, jonka olen saanut tyttäreltä… joskus, vuosia sitten. Pitkät, kapeat, lehden malliset korvakorut on tehty mattamustasta ohuesta, pehmeästä muovista. Korvakorut eivät siis paina juuri mitään ja keveys teki pölypussin penkomisesta varsinaisen haasteen.
Aikaisemmin, kun olin taas imuroinut jonkun korun, niin kylmän rauhallisesti leikkasin saksilla pölypussin pohjasta auki. Sanomalehden olin levittänyt keittiöön hellan päälle (se on sopivalla korkeudella ja liesituuletin imaisee pölyt) ja tyhjensin avatun pölypussin siihen. Koru tuli esille helposti, kun vähän tökki sormella pölykasoja.
Nyt olen jatkojalostanut pelastusoperaatiota, koska pölypusseja alkoi tuhoutua kiihtyvään tahtiin. (Ne on muuten harvinaisen hintavia.)
Eli kun olen irrottanut pussin pölynimurista, nostan sen hellalle, sanomalehden päälle. Jos koru on raskas, vaikkapa metallinen korvakoru, se löytyy lähes aina pussin pohjalta ja tuntuu käteen jo pussin päältä. Joten sitten käsi vain pussiin ja kaivamaan. Korun pystyy noukkimaan helposti, pussi pysyy ehjänä ja voin jatkaa sen kanssa imurointia.
Nyt kun se korvakoru oli pehmeä ja kevyt, pelastusoperaatiosta tuli paljon sotkuisempi. Ei auttanut muu kuin kaivella ja nostella pussista pölytukkoja yksitellen sanomalehden päälle. Pöly leijui hellan yläpuolella ja liesituuletin nieleskeli sitä täydellä teholla.
Sitkeästi tyhjensin pölypussia ja yhden pölytukon sisältä vihdoin löysin sen halvatun korvakorun. Vaalean harmaaksi muuttunut koru palasi saippuavedessä takaisin mattamustaksi.
Jatkoin imuroimista vannoen jälleen, etten koskaan enää imuroi koruja.
Eija Isotalo
toimittaja