Hesari kolahti postiluukusta klo 4.30 paksuna, mehevänä ja painomusteelta tuoksuvana. Kissan mielestä se on pakko noutaa heti, heti. Aloin harmitella aikaista nousua ääneen, mutta sain oivalluksen.
Onhan se hienoa, että saan 8. kerrokseen kannettuna paperisen sanomalehden. On olemassa jopa lehdenkantajat, nuo aamun urheat ahertajat, joiden työnä on hemmotella kerrostalojen asukkaita tuomalla lehdet miltei sänkyyn.
Tulevaisuudessa kerrotaan tarinoita näistä palveluista sukupolville, jotka eivät ole paperilehtiä nähneetkään ja jotka palvelevat vain itse itseään. Jos saavat postia, se täytyy hakea marketin itsepalvelusta.
Aamupäivällä tuli toinenkin Postin yllätys. Sain saman päivän Uudenkaupungin Sanomat jo kello 10!
Luettuani lehdet köpsyttelin keittiöön ja valutin hanasta raikasta teevettä. Suomessa on hyvä vesi, sitä verrataan Evianiin. Suurissa Euroopan kaupungeissa ei uskalla juoda vettä hanasta ja Pietarissa pitää vesi keittää.
Kuntosalissa kiiinalaisnainen oli kauhuissaan, koska oli vahingossa hörpännyt suihkuvettä. Hän ei millään tahtonut uskoa, että kaikki vesi on meillä juomakelpoista ja huuhdomme jopa vessan juomavedellä! Hän oli laahannut mukanaan pullovettä kaikkialla Suomessa.
Astun kadulle, mereltä puhaltaa terävä tuuli, mutta puhdasta, puhdasta. Meillä ei ole savusumua. Jos on sumua niin luomusumua. Delhissä koulut on pitänyt sulkea.
USAn kaupungeissa smog eli savusumu kuuluu arkeen. Lapin kelkkasafarilla Aasian turistit olivat keskellä järvenjäätä pysähtyneet osoittelemaan taivaalle. – Katsokaa taivasta! Tuolta näyttää taivas! he huudahtelivat.
Bussipysäkillä nostan käteni pystyyn ja bussi tulee luokseni kuin kiltti koira. Se on täpötäynnä ja kaikki nuo ihmiset joutuvat pysähtymään vain minun takiani. Mahtava kiitollisuus hyvistä liikenneyhteyksistä. Samaa ajattelen maaseudulla bussin pysähtyessä keskellä ei-mitään vain ottaakseen kyytiin yhden matkustajan.
Marketissa tunnen iloa itseavautuvista ovista. Ne aukeavat simsalabim. Kun ensi kerran kohtasin moiset maagiset taikaovet, olin epäluuloinen. Entä jos ne eivät avaudukaan minulle?
Kotona tunnen suurta onnea käpertyessäni sohvan nurkkaan kissan kiivetessä syliini. Se kehrää kuin kutoisi minulle villapaitaa. Sitten se puhdistaa omat tassunsa ja nuolee karhealla kielellään myös liskomaisen ihmisnahkaisen käsivarteni. Mikä hellä huolenpito! Kyyneleet nousevat silmiini.
Uudenkaupungin ihme on hiljaisuus. Voisin kuulla sydämeni sykkeen. Asun kuitenkin kerrostalossa – olenko täällä aivan yksin? Näen meren. Puita. Oravia. Kiire katoaa. Uudenkaupungin rauha on todellinen. Kassalla kaikki jaksavat odottaa vanhan rouvan laskiessa hitaasti kolikoitaan.
Tässä onnellisia asioita virkistämään pimeitä päiviä.
Pirkko Arstila
kirjoittaja on vapaa-ajan uusikaupunkilainen