En olisi uskonut, että joskus toivoisin kiihkeästi: tulisipa kunnon pakkastalvi enintään parinkymmenen senttimetrin lumipeitteineen. No nyt olen toivonut sitä jo parina talvena, sillä se takaisi, että pysyisin todennäköisesti paremmin pystyssä.
Nämä talvet nyt ovat mitä ovat: vettä vaakatasossa ja pari astetta lämmintä. Tai pari astetta pakkasta ja kadut sekä jalkakäytävät kuin luistinradat. Kumpikaan vaihtoehto ei paljoa innosta. Nyt tällä viikolla oli ihania, aurinkoisia poikkeuksia, jotka piristivät ja saivat uskomaan taas huomiseen.
Parina talvena olen liukastellut itseni yksikätiseksi, niin myös tänä talvena. Muutaman viikon yksikätisyys ei periaatteessa ja käytännössä ole juuri mitään, pikku juttu. Ihmiset potevat tuhat kertaa kivuliaampia, vakavampia sairauksia.
Mutta yksikätisyys tekee muutamista viikoista elämästä ja arjesta pahuksen hankalia sen lisäksi, että harmittaa vietävästi.
Yritä esimerkiksi kaataa vettä vasemmalla kädelle kahvinkeittimeen, kun olet oikeakätinen. Niinpä, taatusti valtaosa lirisee keittiön tasolle. Tai koita ripustaa pyykkiä narulle. Tai pese hampaita vasemmalla kädellä. Entäs se nukkuminen, kun käsi on sidottu kiinni vartaloon?
Tämän vetisen, kolean ja säkkipimeän nykyajan talven ehdoton pelastus ovat nastakengät. Ilman niitä joutuisin sulkeutumaan kuukausiksi sisälle. Kävelylenkit olisivat täysin pannassa, sillä kuka tuolla liukkaudessa ilman niitä pysyy pystyssä. Varsinkin, kun on taipumus lentää kumolleen heti ensimmäisillä liukkailla ilman nastakenkiä.
Nastakenkien huono puolihan on vain se, että ne eivät oikein istu moneenkaan asukokonaisuuteen. Esimerkiksi hame ja nastakengät… ei puhettakaan. Joten niiden käyttö rajoittuu lähinnä vain kävelylenkeille.
Kun lopultakin olin taas kaksikätinen ja vettä ei tihuuttanut, päätin vihdoin lähteä ulos kävelylenkille. Siis nastakengät jalkaan ja varmuuden vuoksi vielä kävelysauvat piikkikärkisinä mukaan.
Plusasteita oli ainakin neljä, eikä siis liukkaudesta luultavasti tietoakaan. Mutta säästä huolimatta aina viidenkymmenen metrin päässä hinkkasin toisella kengälläni maata kokeillakseni, onko jalkakäytävä liukas. Luovutin kolmen, neljänsadan metrin päästä ja käännyin takaisin kotiin. En kerta kaikkiaan uskaltanut kävellä, pelkäsin niin kaatumista. Tuoreessa muistissani oli vielä kristallin kirkkaana se viimeisin kaatumiseni.
Joten, odotan juhannusta.
Eija Isotalo
toimittaja