“Se on siinä!”
En usko, että mikään toinen lausahdus on sävyttänyt oman ikäluokkani aikuistumista samaan tapaan kuin tämä Antero Mertarannan kuuluisa loppukaneetti Suomen voitettua jääkiekon MM-kisoissa kultaa historiansa ensimmäistä kertaa vuonna 1995.
Muistan elävästi ottelua ennakoineen kihelmöivän jännityksen ja matsin legendaariseksi muodostuneen selostuksen. Kyllä teki nannaa laman kourista pystyyn hapuilevalle Suomelle, kun “ruotsalaisten puolustus pelattiin kebab-kioskille” ja matsin lopuksi tuo rakas naapurimaa oli lyöty.
Jos kansallinen itsetuntomme olikin poljettu maihin, tuo voittohetki tuntui pyyhkineen pois kaikki aiemmat pettymykset. Me olimmekin menestyksekäs kansa, me osasimme sittenkin voittaa!
Minä itse kasvoin urheilun pariin isäni, veljeni ja serkkupoikieni innostuksen vanavedessä. Kesäisin potkittiin futista, talvella sirklattiin ulkojäillä. Lauantaisin kuvaputkitelevision vihreä kajo tarkoitti Valioliigaa, sunnuntai-iltaisin sävynä oli Hockey Nightin oranssit pikkutakit.
Olympialaisten tv-lähetyksiä noustiin seuraamaan vaikka keskellä yötä.
Näin kasvoin vähitellen osaksi tätä hullua urheilukansaa. Olin 10-vuotias, kun Mikko Kolehmainen meloi Barcelonan olympialaisissa kultaa vuonna 1992. Hurrasin yksin kotona tätä kisojen ainoaa kultamitalia ja kun en muuta keksinyt, soitin innoissani isälleni saadakseni hehkutuskaverin. Hän hihkui ehkä minua enemmän sisäisesti, mutta yhtä kaikki, meillä oli yhteinen juttu.
Minulle, kuten varmaan suurelle osalle suomalaisista, urheilu on nimenomaan yhteinen ja yhteisöllinen asia. Vaikka suomalaisena (ja toki vähän uusikaupunkilaisenakin) kannattajana on paljon useammin saanut kakoa tappion karvasta kalkkia kuin olla mukana nostamassa voittopokaalia, urheilun tarjoama yhtenäisyys on jotain, joka kuuluu meille kaikille, yhteiskuntaluokasta riippumatta. Ja uskon, että juuri siinä piilee syy tälle urheiluhulluudellemme.
Viime syyskuussa lähdin poikani kanssa Helsinkiin katsomaan koripallon EM-kisoja. Minulle tyypilliseen tapaan olin lippukaupoilla vähän myöhässä ja sain tiketit vain sunnuntain Puola-peliin, joka lopulta osoittautui ehkä koko kisojen jännittävimmäksi. Kahden uskomattoman jatkoajan jälkeen areenalla juhlittiin lopulta Suomen voittoa – minä, poikani, vieressäni ylävitosia heitellyt kansanedustaja ja kaikki yli 11 000 muuta.
Pelin jälkeen sain viestin isältäni. Hän hihkui tapansa mukaan sisäisesti, mutta yhtä kaikki, meillä oli edelleen se yhteinen juttu.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja