Täytän maanantaina vuosia. En juhli, olen matkoilla.
No en ole, mutta olen aina halunnut kirjoittaa johonkin noin. Nyt tuli sekin kohta viivattua yli elämän to do -listalta.
Kyseessä ei ole mikään pyöreä juhlavuosi, vaan enemmänkin sellainen lusittava väli-ikä. 36 vuotta sitten parkaisin paikallissairaalassa ensimmäisen kerran. Kuulemma oli vähän tukkaa ja nyrkki pystyssä. Vähän kuten nykyäänkin.
Itselleni tämä on kuitenkin merkityksellinen ikä siinä mielessä, että ensimmäistä kertaa vuosiin tuntuu ihan sopivalta, enkä ole ehtinyt hämmentää mielessäni mitään vaivalloista ikäkriisisoppaa.
Koska kriisejä, niitä minä olen aina ollut erityisen lahjakas kehittelemään.
Kun odotin esikoistani, olin voimieni tunnossa säkenöivä kaksikymppinen, kunnes kätilö erehtyi kutsumaan minua rouvaksi. Termi oli kyllä täysin oikea, olinhan juuri mennyt naimisiin, mutta sillä hetkellä tuntui kuin minut olisi nykäisty nuoruudesta suoraan aikuiskerhoon, johon en missään nimessä vielä tuntenut kuuluvani.
Seuraava paha ikäkriisi painoi päälle jo muutamaa vuotta myöhemmin, kun miehelleni ilmestyi ensimmäinen harmaa hius. Häntä asia ei tuntunut kovastikaan häiritsevän, mutta itse heräilin aamuöisin miettimään, että kyllä se kuolema kohta väkisinkin korjaa, kun tuossa vieressä makaavallakin on jo viimeinen väri päässä.
Entäs se kolmenkympin ylitys sitten? Sitä kriisiä värittivätkin sellaiset tapahtumat, joita ei yksi kokopitkä elokuva riittäisi puimaan. Ilmeisesti keskimäärin 29-vuotiaana ihmisen päässä naksahtaa ja kaikki mahdollinen koettavissa oleva on tarpeen hoidella valmiiksi sillä sekunnilla.
Onneksi olen kehittynyt matkan varrella kriiseilyn ammattilaiseksi, lapset pitävät nimittäin suoruudessaan huolen siitä, että pientä kriisiä pukkaa päivittäin. Poikani saattaa esimerkiksi kaapata minua yllättäen kaulasta, rutistaa tiukasti, tuijottaa hetken hymyillen kasvoihin ja tiedustella sitten vilpittömästi, miksi naisille kasvaa viikset.
No en tiedä, mutta luojalle kiitos kynsisaksista.
Kaikkien näiden, ja lukuisten muiden, vaiheiden jälkeen tämä kohta täyttyvä kolmekymmentäkuusi tuntuu tähän mennessä kaikkein parhaalta iältä. Elämä on hyvin, nautin töistäni ja omat vähätukatkin alkavat jo muistuttaa yhteiskuntakelpoisia ihmisiä.
Niin, ja se ensimmäinen harmaa hius on jo saanut ensi-iltansa omassakin päässä. Ja toinenkin. Vaikka vähän kieltämättä tuli kriisiä niistäkin, osasin suhtautua asiaan jo kuten kuka tahansa aikuinen. Värjäämällä ne piiloon.
Ja sitä paitsi, parhaat päivät ovat kuulemma vasta edessäpäin. Niitä odotellessa.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja