Helmikuussa kilpailtiin olympialaisissa. Taas voimme itseksemme, töissä, koulussa, kaveriporukassa, sosiaalisessa mediassa tai näin lehden palstoillakin esittää asiantuntijaa analysoimalla, miten kisoissa pärjättiin, ja mikä onkaan Suomi-urheilun tila.
Suomi saavutti Korean kisoissa kuusi mitalia. Siis enemmän kuin yhden miljoonaa kansalaista kohden. Onko se paljon vai vähän, riippuu katsantakulmasta ja vertailukohdasta. Jos verrataan 39 mitalin Norjaan, se on aika vähän.
Huippu-urheilijoiden kärki on Suomessa kapea. Kuudesta mitalista puolet toi hiihtäjä Krista Pärmäkoski. Eikä ole ainutkertaista, että kesäkisoissa on viimeiseen päivään jännitetty joukkueemme onnistumista. Toisin sanoen, ottaako suomalaismies keihäänheitossa mitalin. Lopputuloksen ollessa pistesija, ovat kisat epäonnistuneet. Jos tuliaisina on mitali, on Suomi onnistunut, ja maamme urheilussa kaikki hyvin. Näinkö yksinkertaista se on?
Kilpailu huipulla on äärimmäisen tiukkaa. Palkintopallilla on tilaa vain kolmelle parhaalle. Sentit mittanauhassa ja sadasosat Omegassa ovat ihan yhtä armottomia kuin Mietaan aikaankin, vaikka hiihdossa enää vain kymmenesosilla pelataankin. Pienestä jäi kiinni, että Suomen mitalisaldo Koreassakin olisi ollut pulskempi. Esimerkkinä luistelija Mika Poutalan putoaminen kolmella sadasosalla – siis 0,03 sekunnilla – mitaleilta.
Kun kisoista vuodesta toiseen palataan muutaman mitalin kanssa, on mitalisaldon perusteella turha tehdä johtopäätöksiä koko suomalaisen urheilun kehityksestä. Se, voittaako Iivo Niskanen 50 kilometrin hiihdon vai jääkö hän vaikkapa neljänneksi, kertoo suksihuollon lisäksi Iivon itsensä tekemästä työstä, kunnonajoituksesta, terveystilasta ja onnistumisesta juuri tuona päivänä verrattuna muihin maailman huippuihin, ei niinkään Suomi-urheilun kokonaiskuvasta.
Jos kisoista palattaisiin 30 mitalisijan kanssa, voitaisiin syyllä sanoa, että Suomen huippu-urheilun tila on loistava. Samaan riittäisi, jos sijoituksia podium-paikkojen kannassa olisi kassillinen, marginaalit kun usein ovat niitä mononmittoja.
Kokonaan uusi aspekti saadaan, jos pohdintaa laajennetaan joukkueurheilun puolelle. Jalka-, kori-, lento- ja käsipallon sekä jääkiekon ja salibandyn maailmanrankingeissa Suomi on miehissä neljässä lajissa Korean olympialaisten mitalirohmua, Norjaa, edellä. Naisissakin rankingit menevät niukasti Suomen hyväksi. Koripallossa Norja ei mahdu rankinglistalle lainkaan. Joukkuelajien kasvattaessa jatkuvasti suosiotaan, ei huippu-urheilunkaan tilaa voi arvioida pelkästään yksilölajien perusteella. Moni potentiaalinen hiihtäjä taitaa tänä päivänä viihtyä jonkun pallopelin parissa.
Aivan oma lukunsa onkin, kun urheilun tilaa arvioidaan koko kansan, siis meidän kotisohvien asiantuntijoidenkin, osalta. Mitalisijoja enemmän huolettaa tulokset, joita kuullaan mm. koululaisten ja varusmiesten kunnosta. Kynttilä palaa molemmista päistä. Euroja sanotaan olevan suomalaisen huippu-urheilun käytössä liian vähän. Mutta johtuisiko huipun kapeus yhtälailla murenevista perustuksista?
Marko Pitkäranta
uusikaupunkilainen Lohjalla