Uudenkaupungin kaupunkikuva on muodostunut 400 vuodessa vähitellen, ja eri aikakaudet ovat jättäneet maisemaan oman jälkensä. Juuri tämä kerroksellisuus on arvokasta, vaikka sitä ei aina tule ajatelleeksi tuttuja katuja astellessaan.
On vaikea uskoa, että maanmittari Claes Claessonin vuonna 1649 laatima asemakaava on edelleen Uudenkaupungin keskustan sijainnin, asemakaavan ja korttelimitan perustana. Vaikea on uskoa myöskään sitä, että Uudessakaupungissa on 1960-luvulla suunniteltu keskustan puutaloalueen hajottamista. Onneksi yleiskaavaa ei koskaan toteutettu aiotussa muodossa, ja Uusikaupunki voi ylpeillä ainutlaatuisella puutaloalueellaan.
Kaupunki elää nyt yhtä taitekohtaansa, kun väkiluku on vuosien tauon jälkeen kääntynyt kasvuun. Kaavoitus ja rakennushankkeita on vireillä enemmän kuin aikoihin.
Kaavoituksella on kauaskantoisia vaikutuksia ympäristöön ja nyt tehdyt ratkaisut vaikuttavat tulevien sukupolvien elämänlaatuun. On hieno asia, että kaupungille laaditaan nyt isojen kaupunkien tapaan arkkitehtuurista ohjelmaa (Apoli), johon otetaan mukaan myös kaupunkilaiset (US 27.2.).
Kaavoituksessa varataan alueita muun muassa asutusta, kaupallisia palveluja, teollisuutta ja satamia varten, mutta myös virkistysalueet ja arvokkaat luontoalueet ovat osa ympäristöä.
Kaupunkikuvan uudistamisessa ja ylläpitämisessä on kysymys paitsi estetiikasta myös turvallisuudesta ja käytännöllisyydestä. Se muodostuu keskustasta, kylistä, rantareiteistä, viheralueista, puistoista ja asuinalueista. Yksityiskohdilla on merkitystä: suurkaupungeissakin on nykyään alueita, joissa voi harrastaa esimerkiksi kaupunkiviljelyä.
Uudessakaupungissa lähdetään nyt hakemaan onnellisuuden kaavaa. Yksi tapa aloittaa on kulkea avoimin silmin kotikaupungissaan, pysähtyä katsomaan näkemäänsä, ja miettiä, mikä siinä on hyvää, mikä huonoa, mikä puuttuu ja mitä voisi parantaa.
Uudessakaupungissa suunniteltiin 1960-luvulla keskustan puutaloalueen hajottamista.