Viikko sitten hiihtelin meren jäällä auringonpaisteessa ja mietin, että voiko vapaapäivä tästä enää paremmaksi muuttua. Mielikuvissani maalis-huhtikuu näyttäytyy juuri tuollaisena: valoisana ja toiveikkaana. Suksi luistaa, ja elämä hymyilee.
Pääsiäiseen liittyvä uuden elämän symboliikka konkretisoitui minilomalla, vaikka suklaamunat jäivät ostamatta. Makeaa elämää tuli yllin kyllin keväisen luonnon nautiskelusta. Taivaan värit vaihtelivat kirkkaansinisestä oranssinhehkuun ja vaaleanpunaiseen pastelliin.
Kirkas auringonvalo, kuutamo ja tähtitaivas loivat upeat puitteet heittäytyä osaksi jotakin suurempaa.
Pysähtyminen on nykyisessä elämänmenossa muotikielellä sanottuna haasteellista. Kun on syntynyt 1960-luvulla, tulee väkisinkin joskus mieleen, miten helppoa arjesta, kiireestä ja jatkuvasta tavoitettavana olosta irrottautuminen oli ennen kännyköiden keksimistä.
Itse asiassa se on ihan yhtä helppoa myös nykyään, jos siihen on riittävästi tahtoa. Metsäretkillä kännykän voi jättää kotiin tai asentaa äänettömäksi. Luonnossa voi keskittyä siihen, mitä ympäristössä näkee ja kuulee. Keväällä hiljaisuus on täynnä ääniä, tuulen suhinaa, jään onttoa paukahtelua, kurkien huutoa, sateen ropinaa.
Runoilija Heli Laaksonen kuvaili kymmenisen vuotta sitten Runoratio-kiertueellaan mieleenpainuvasti omaa luontosuhdettaan.
Luonnossa ei tarvitse murehtia keskeneräisiä asioita tai miettiä, mitä taas on unohtanut. Jos mää joskus unhota kevään tulemise, se tulee kuitenki, hän pohdiskeli.
Luonto on opettanut runoilijalle myös asioiden kohtuullistamista. Kerran keikkamatkalla hän pysäköi autonsa tien varteen ja heittäytyi koivikon keskelle rauhoittumaan.
Avattuaan silmät hän näki koivujen oksissa pieniä silmuja. Koivu oli tyynen rauhallinen, eikä se hötkyillyt sitä, että silmujen pitää kohta avautua ja lehtien vihertyä. Sillo mää ajatteli, et munki pitäis olla enemmä koivu. Helpot kummast, kon kuvitteli itten puuks.
Tällä viikolla maisemaa leimannut harmaus ja vesisade kuuluvat auringon lailla tähän vuodenaikaan. Pitäisi varmaan ottaa oppia lapsista, jotka osaavat ottaa ilon irti lätäköissä hyppimisestä.
Yle Turun toimittaja kysyi eilen radion aamulähetyksessä lapsilta, mikä on parasta: kura, vesi vai räntä? Pari ensimmäistä haastateltavaa vastasi diplomaattisesti: en tiedä. Kolmas kailotti iloisena: kura! Miksi, tenttasi toimittaja. Vastaus tuli nopeasti: No kun voi tehdä nallevelliä!
Talvi pitää otteessaan vielä vahvasti, ja kesän lapsella on vaikeaa olla kärsivällinen. Ei kannata ottaa paineita toppatakin siirtämisestä komeroon. Kevät on täällä, ja kesäkin tulee ihan varmasti. Ei voi tietää, onko silloin tarvetta toppatakille, mutta uskokaa pois, kyllä se tulee.
Yhtäkkiä ympärillä on vain vihreää kuin Risto Rasan runossa:
Olen tässä
suuren tähden alla.
Ja auringon availlessa
luukkujaan
ruoho lainehtii.
Eija Eskola-Buri
päätoimittaja