“Kuule, elämä on valintoja”, kuulin itseni äskettäin tokaisevan esikoistyttärelleni, joka on suorastaan pyhittänyt tähänastisen elämänsä jahkailulle.
Ihan herkästi en unohda puolituntista, joka seistiin 10 vuotta sitten Nokian Citymarketin jäätelöaltaalla, kun neiti harkitsi varsin tarkkaan, ottaisiko mehujään vaiko sittenkin tötterön. Nykyään tyttö osaa kyllä päättää jäätelönsä jo ehkä alle vartissa, mutta muissa asioissa harkinta-aika on minun kärsimättömälle luonteelleni liikaa.
Itseäni pidän tietysti valintatilanteiden mestarina. Bongattuani vuosituhannen vaihtuessa tamperelaisessa yökerhossa nuoren, ujon näköisen miehen, tein hyvin pikaisesti valinnan lähestyä häntä. Sen kohtaamisen siivittämänä tehtiinkin pikaisella aikataululla aika läjä tulevaisuutta koskevia valintoja, joiden ansiosta ollaan juuri nyt, juuri tässä.
Suuret, elämään vaikuttavat päätökset olen aina tehnyt fiiliksen mukaan hyvin tehokkaalla aikataululla. Onhan sinne väliin joku harhalaukauskin mahtunut, mutta suurimmaksi osaksi valinnat ovat olleet varsin hyviä. Siis noin niin kuin omasta mielestä.
Sen sijaan esimerkiksi ravintolassahan ei edes voi tehdä oikeita valintoja. Kaverilla on kuitenkin aina paremman näköinen annos, se on yhtä varma asia kuin ensimmäisten liukkaiden yllättämät autoilijat. Siksi kannattaakin antaa aina kaverin tilata ensin ja ottaa itse sama annos. Ei sitten harmita.
Ihan uudenlaisia elämänvalintoja on pitänyt oppia tekemään lasten kasvaessa. Kun viikot vierivät epäsäännöllisen työn, lasten harrastusten, arkiruokarumban ja pyykkivuorten pyhän yhteyden keskellä, on ollut pakko opetella asettamaan asiat uudenlaiseen tärkeysjärjestykseen.
Viimeisen vuoden aikana lasten kasvu on asettunut kokonaan uuteen perspektiiviin. Vanhimmainen aloitti syksyllä rippikoulun, keskimmäinen hyvästelee ensi vuonna alakoulun ja pieninkin hoiti parin viikon takaisella Itävallan reissulla ostoksensa ihan itse, yhden vuoden kouluenglannilla. Siinä se hienovaraisesti tuuppi minua kassalla syrjään ja sanoi pärjäävänsä kyllä ilman apuakin.
Ja hienosti pärjäsikin.
Samalla on konkretisoitunut se, etteivät lapset äidin kanssa jäätelöaltaalla ikuisesti jahkaile. Olisihan sitä pihaa haravoitavana, tiskiä tiskattavana ja puutaloa remontoitavana, mutta juuri nyt elämäni tärkein valinta on viettää kaikki liikenevä aika noiden napanuoraa vinhasti venyttävien tenavien kanssa. Kulkea niiden mukana turnausmatkoilla läpi maakunnan hikisten jumppasalien, tentata kuulumisia ärsytykseen asti ja tarrautua takiaisen lailla kylkeen sohvalla, aina kun sen vaan sattuvat sallimaan.
Kohta ne jo kuitenkin lähtevät omiin elämiinsä. Ehtii sitä haravaa ulkoiluttaa sittenkin.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja