Levottomat

0

Tälle ajalle on tyypillistä se, että mitään asiaa ei pysty tekemään kerralla keskittyneesti hallittuun loppuun asti. Silloinkin kun siihen olisi tilaisuus, tekee vanhasta tottumuksesta ihan vähän vaan kaikkea muuta samaan aikaan.

Lähtökohtaisesti asiat tapahtuvat muutenkin aina yhtaikaa. Ilmeisesti ongelma on sama joka puolella. Oli nimittäin tosi vaikea katsoa samaan aikaan sekä Euroviisujen kutkuttava semifinaali että kiihkeän jännittävä Suomi–Norja-jääkiekkopeli. Maalit tehtiin aina silloin, kun viisuissa oli menossa huikea modulaatio tai siirtymä tuliefekteihin. Samaan aikaan mikrossa paistui useita minuutteja ryynimakkara ja kissallekin tuli ihan kamala nälkä ihan puskista.

Yksi asia on niin paljon vähemmän kuin monta asiaa. Toivon kuitenkin hartaasti, että esimerkiksi leikkaukseen valmistautuva lääkäri kykenee keskittymään työhönsä paremmin kuin esimerkiksi minä enää yhtään mihinkään.

Miten tähän on sitten tultu? Aikakauteni lapset ovat kuitenkin käyneet koulua pääsääntöisesti lyijykynän ja tuoksuvan pyyhekumin kanssa, ei läppäreiden tai mobiiliapplikaatioiden. Tunneilla oli pakko tuijottaa liitutaulua. Koulun ainoa väritelevisiokin oli opettajanhuoneessa.

Olen ajanut joskus pyörää ilman käsiä, mutta käsissä ei ollut mitään jäätelötötteröä kummallisempaa. Olen pystynyt kuuntelemaan puuduttavimmatkin läpät loppuun asti ilman, että käsi hamuilee kännykästä jotain mielekkäämpää sisältöä elämään. Onko ylipäätänsä mitään ärsyttävämpää kuin keskustelukumppani, joka on joka tilanteessa puolivaloilla? No ei ole.

Eipä tässä silti erityisellä kaiholla kannata muistella menneitä. Ikävähän se olisi lenkkeillä lankapuhelin kainalossa ja puhelinluettelo takataskussa. Kädessä viisarikello, joka tikittää vain ohitse vinhasti kiitävää aikaa.

Taina Pärkö-Luotonen
viestintäpäällikkö