Siitä alkaen, kun lapsen etusormi-peukalo -ote alkaa kehittyä, me toitotamme hänelle, ettei saa ottaa lelua toisen kädestä. Pitää leikkiä vuorotellen. Leikkikentällä täytyy nätisti jonottaa ja odottaa omaa vuoroaan. Ei saa etuilla, ryntäillä, eikä töniä, ettei kenellekään tule paha mieli. Järkeenkäypiä itsestäänselvyyksiä.
Elämä on kuitenkin kilpailua. Omasta asemasta ja omista eduista joutuu tappelemaan. Olipa kyse sitten opiskelupaikasta, työpaikasta, urheilumenestyksestä, joskus jopa kaverista tai puolisosta.
Toinen tyttäreni on aloittanut koripalloharrastuksen. Koko pienen ikänsä hän on oppinut jonottamaan, odottamaan omaa vuoroaan ja jakamaan lelunsa isosiskonsa ja kavereidensa kanssa. Vaikka koripallo onkin joukkuepeli ja vaatii sosiaalisia ryhmässätoimimisen taitoja, on eteen tullut uusi yllättävä haaste. Nyt yht’äkkiä, päinvastoin kuin hänelle on koko tähänastisen elämänsä ajan opetettu, pitäisikin ymmärtää, että pallon lentäessä ilmaan, lähes kaikki normielämisestä opitut säännöt voi unohtaa.
Pelin ollessa käynnissä, ei todellakaan pidä jonottaa ja odottaa kiltisti omaa vuoroaan. Pallon saa, ja se pitääkin, mennä ottamaan röyhkeästi toisten pelaajien käsistä. Palloon ja korintekoon pitää rynnätä ahnaasti, eikä kysellä tai miettiä kenen vuoro on tai miltä vastustajajoukkueen tai omankaan tiimin muista pelaajista tuntuu. Joskus voi pallontavoittelutilanteessa pientä kontaktiakin syntyä, mutta sitä ei pidä hätkähtää, saatikka pysähtyä anteeksipyytelemään. Vähemmästäkin voisi kuvitella seitsenvuotiaan tytön olevan ymmällään.
Peliä ja vastustajaa pitää niin urheilukentällä kuin muussakin elämässä kunnioittaa, mutta opetammeko me lapsemme liian kilteiksi? Perinteidemme mukaan suomalaisen kuuluu olla epäitsekäs ja nöyrä, eikä suomalaisen missään nimessä pidä tehdä itsestään numeroa, eikä tuoda itseään tai menestystään esiin.
Urheilijalla ja muutenkin elämässä menestyvällä henkilöllä pitää pärjätäkseen olla sopivasti röyhkeyttä ja itsekkyyttä. Viimekädessä vain sinä itse pidät puoliasi, ei kukaan muu. Ja jos sinä et ota palloa, joku muu sen ottaa.
Huikean tulokaskauden Chicago Bullsissa pelannut Lauri Markkanen on muiden nöyrien ja vaatimattomien suomalaisten tapaan kasvanut tähän epäitsekkääseen muut huomioivaan joukkuepelaamiseen. NBA-kauden alettua pelättiin ja kirjoitettiin Markkasen olevan jopa liian kiltti ja hyvä joukkuepelaaja.
Markkanen osoitti epäilyt turhiksi, otti tilansa ja paikkansa ja kirjoitti avauskaudellaan nimensä niin Bullsin kuin koko NBA:nkin ennätystenkirjoihin. Silti mies puhui onnistumisten jälkeen aina joukkueen hyvistä otteista, ei omistaan. Markkasessa näyttäisikin yhdistyvän ihailtavalla tavalla tuo rakastamamme suomalainen vaatimattomuus ja voittamiseen vaadittava amerikkalainen (?) röyhkeys. Mutta miten tuollaiseen sapluunaan kasvetaan? Sitä kuuluisaa kultaista keskitietä kulkemallako?
Marko Pitkäranta
uusikaupunkilainen Lohjalla