Kävelen aamuvarhaisella Ruokolanjärven rantamilla ja meno on erittäin katkonaista. Huomenna neljä kuukautta täyttävä koiranpentu heittäytyy noin kahdettatoista kertaa maahan jyrsimään ihanaa oksa-aarretta. Sitä ennen on ihmetelty tuon tuosta kauempana nurmikolla tepastelevia lintuja. Ja kun kiinnostus edellä mainittuihin lopahtaa, on hirmu hauskaa riuhtoa talutusremmiä hampaissa ja näykkiä siinä sivussa emännän lahjetta.
Ennen lenkille lähtöä korjasin kakat ja pissalätäkön lattialta. Sisälle on kätevä lirautella, kun ulkona ei malta hoitaa tarpeitaan, ainakaan tarpeeksi. Sisäsiisteys tuntuu tällä hetkellä utopialta.
No oliko pakko ottaa uusi koira, moni ihmettelee. Viime syksynä jouduimme nimittäin luopumaan perheemme ilona yli 11 vuotta olleesta rakkaasta Saga-koirasta.
Koko pitkän syksyn ja talven yritimme puolison kanssa totutella elämään ilman koiraa. Ei ollut aikaisempia aamuheräämisiä, ei tarvinnut lähteä räntäsateessa lenkille eikä kiiruhtaa töistä kotiin koiran takia. Ei tarvinnut miettiä, kenet saa tarvittaessa koiravahdiksi.
Niin helppoa, vapaata ja vaivatonta.
Mutta ei sitä vaan osannut nauttia huolettomasta, ei-koirattomasta elämästä. Koti tuntui tyhjältä ja kävelylenkit tylsiltä. Mökilläkään ei ollut niin mukavaa kuin ennen.
Koirakuume alkoi pikku hiljaa nousta. Talven pimeyden kääntyessä kohti kevättä ja valoa, löysin itseni yhä useammin selaamasta erilaisia koirasivustoja. Toista labradoria en halunnut, koska Saga oli niin ainutlaatuinen ja upea koira.
Elämässä moni asia on sattumien summa. Lähetin maaliskuussa eräänä päivänä sähköpostia kenneliin, johon oli syntynyt lapinkoirapentue. Kaikki pennut oli varattu. Halusin kuitenkin jostain syystä, en tiedä mistä, ilmoittaa kiinnostuksemme, jos joku varaus peruuntuisi.
Seuraavana päivänä kennelin emäntä soitti ja kertoi, että yksi narttupentu olisi peruutuksen vuoksi vapaana. Hän totesi, että oli illalla juuri miettinyt puolisonsa kanssa, mihinkäs pentu nyt saadaan, kun viestini oli kilahtanut sähköpostiin.
Lopullisesti palat loksahtivat paikoilleen, kun vierailukäynnillä kennelin isosta laumasta juuri se meidän pentumme lyllersi vastaan ja asettui lähes koko vierailun ajaksi luottavaisesti syliini. Olin hetkessä myyty ja umpirakastunut.
Huhtikuun puolivälissä tuo pieni, suloinen karvapallero muutti meille ja siitä lähtien meillä on vietetty iloista pentuelämää.
Kaikki pissimiset, räksytykset, iltariehunnat ja aika ajoin iskevät ”oliko tämä sittenkään viisas ratkaisu” -epäluulot haihtuvat aina hetkessä, kun kotiin tullessa Unna-tyttö heittäytyy riemusta inisten jalkoihin rapsutettavaksi. Tai aamuisin pennun seisoessa tassut sängynreunalla tapittamassa minua ja silmin nähden ilahtuneena emännän heräämisestä. Vuh!
Merja Halinen
toimittaja