On mukava palata taas kesäksi Uuteenkaupunkiin, jonka kadut tunnen kuin omat taskuni – tai kuvittelin tuntevani. Ensimmäisenä etsin Postia, sitten apteekkia, eikä Alkokaan näyttänyt olevan entisellä paikallaan. Tutut ruokakaupat olivat aivan erinäköisiä sekä ulkoa että sisältä. Pankkiautomaattia etsiessäni alkoi jo tuskastuttaa ja tunsin itseni eksyneeksi turistiksi, vaikka olen aikoinani asunut täällä parikymmentä vuotta. Tuntui, kuin olisin tullut johonkin rinnakkaistodellisuuden Uuteenkaupunkiin, uudempaan versioon vanhasta tutusta kotikaupungistani.
Olin kuitenkin innoissani, sillä koko seudun oli jo aika herätä vuosikymmenten koomastaan. Muutos on virkistävää ja onneksi lisää on kehitteillä. Tekee hyvää nähdä kotikaupunkinsa välillä vieraan silmin ja huomata, miten paljon täällä onkaan potentiaalia ihanteelliseksi asuinpaikaksi. Luin tanskalaisen Meik Wikingin kirjan Lykke – Onnellisten ihmisten salaisuudet, jossa esitellään inspiroivia tosielämän esimerkkejä onnellisista asuinpaikoista ympäri maailman. Mietin, voisikohan Uudenkaupungin uudistamissuunnitelmiin soveltaa jotakin kirjassa esitettyä.
Kirjassa kerrotaan Australian Fremantlen kaupungin kadusta, jonka varrella asuvilta kysyttiin, millaisen kotikadun he haluaisivat. Toiveita toteutettiin talkoohengessä, ja kadulle syntyi muun muassa rullalautaramppi lapsille, puutarha aikuisille ja siellä alettiin pitää yhteisiä nyyttikestejä ja elokuvailtoja. Jäin pohtimaan, miltä Alinenkatu näyttäisi, jos illan tullen sen varrella pidettäisiin idyllisiä nyyttikestejä kadun puutarhan antimista ja katseltaisiin ulkosalla elokuvia. No, utopistiseltahan se näyttäisi: Uusikaupunki ei ole Australiassa, ja meillä on vuodessa ne neljä kuukautta, jolloin näkee eteensä eikä tarvitse liukastella loskassa. Koska olosuhteet ovat hieman erilaiset, pitää selvittää, millainen katu Uudenkaupungin asukkaille sopisi parhaiten. Fremantlessakin lähtökohdaksi otettiin se, että kadusta tulisi asukkaidensa näköinen ja heidän tarpeisiinsa sopiva.
Odotan innolla uudistuksia, mutta omien tapojen muuttaminen on vaikeampaa. Kaupungilla asioidessani ylitin Alisenkadun kohdasta, jossa omissa muistikuvissani oli suojatie. Ihmettelin tietysti, miksi auto ei näyttänyt hidastavan kohdalleni, mutta päätin silti uhmakkaasti käyttää jalankulkijan oikeuttani (en järkeäni) ja ylittää tien. Siinä ei muuten enää ollut sitä suojatien merkkiä. On pelottavaa huomata, miten sokeasti sitä toimii vanhasta tottumuksesta, mutta onneksi pienet muutokset ympärillä pakottavat pitämään omat aistit hereillä.
Saana Viinikkala
toimittaja