Maija Karala
Vietin heinäkuussa viikon Kilpisjärven ja Pohjois-Norjan maisemissa tunturikasvikurssilla. Keskiyön auringon maassa tutuiksi tulivat lukuisat kauniit arktisen alueen kasvit. Aika moni kasvilajeista oli kuitenkin entuudestaan tuttuja ihan muualta, nimittäin retkiltä Lounais-Suomeen ja saaristoon.
Laukkaneilikka, kesämaksaruoho, merinätkelmä, ruoholaukka, ajuruoho… miksi ne kasvavat näin kaukana toisistaan, mutta ovat väliin jäävällä yli tuhannen kilometrin kaistaleella harvinaisia tai olemattomia?
Arvoitus ratkeaa vasta miettimällä sekä kasvien elinympäristövaatimuksia että Suomen muinaishistoriaa.
Kun viimeinen jääkausi loppui kymmenisen tuhatta vuotta sitten, Suomeen levittäytyi ensin kasveja, jotka olivat aiemmin kasvaneet jäätikön reunalla ja sen edessä levittäytyneellä tuulisella mammuttiarolla. Niiden täytyi sietää ankaraa ilmastoa ja pystyä kasvamaan paljaalla kivellä ja hiekalla. Tuulet puhalsivat suojaavan lumikerroksen pois talvella ja kylmyys oli ankaraa.
Nämä pioneerit joutuivat väistymään kaakosta alkaen sitä mukaa, kun maaperän eloperäinen kerros vähitellen paksuni ja maisema alkoi puskea metsää. Osa selvisi myöhemmin perinnemaatalouden maisemissa, joita karja esti metsittymästä umpeen. Sellaisia ovat esimerkiksi ahokissankäpälä ja kissankello.
Osa kasveista oli kuitenkin erikoistunut todella ankariin olosuhteisiin, ja pystyy yhä kasvamaan vain siellä, missä tuulet piiskaavat paljasta kiveä. Muualla elinvoimaisemmat kilpailijat peittoavat ne. Eräät puolestaan vaativat kasvuympäristöönsä meri-ilmaston vaikutusta tai suolaa. Tällaisille kasveille jäi nykyaikaan tultaessa jäljelle toisaalta rannikko saarineen, ja toisaalta äärimmäinen pohjoinen.
Kuluneiden vuosituhansien aikana monet niistä ovat kehittyneet sen verran eri suuntiin, että ne luokitellaan eri alalajeihin. Esimerkiksi laukkaneilikka jaetaan Lounais-Suomessa kasvavaan niittylaukkaneilikkaan, eteläkarjalaiseen itämerenlaukkaneilikkaan ja pohjoisen tunturilaukkaneilikkaan. Alalajien väliset erot ovat hyvin pieniä, mutta kuitenkin sellaisia, että kasvitieteilijä voi ne tunnistaa löytöpaikkaa tietämättä.
Tämän kasvien muinaishistorian ansiosta pohjoiseen matkustava uusikaupunkilainen löytää ojanpientareilta ja tunturiniityiltä vanhoja ystäviä.
Osa kasveista oli erikoistunut todella ankariin olosuhteisiin.
Juttu löytyy kokonaisuudessaan myös 26.7.2018 julkaistusta lehdestä