Noin kahdenkymmenen vuoden työuran jälkeen ajauduin tilanteeseen, jossa jouduin hakemalla hakemaan töitä. Monen tekijän summana työt yrityksessä, jonka leivissä olin työskennellyt loppukesästä 2004, alkoivat kuivua kasaan, ja uuden työpaikan hakeminen jäi ainoaksi vaihtoehdoksi.
Hakemuksia tuli viime syksystä alkaen tiivistyvällä tahdilla rustattua kaiken kaikkiaan 26 paikkaan. Kävin kuudessa haastattelussa ja tein kolme videohaastattelua. Suurempi osa rekryistä meni kaiketi aikalailla oppikirjojen mukaan, päätyen kohteliaaseen kiitos, mutta ei kiitos -sähköpostiin. Yhteen paikkaan, johon en ollut edes hakenut, ehdin matkan varrella myös itse sanoa kohteliaasti ei kiitos.
Mutta. 26 paikasta kymmenen ei ikinä antanut mitään vastausta tai tietoa hakuprosessin etenemisestä tai päättymisestä. Kyllä, 10/26 eli 38,5 prosenttia ei vaivautunut ilmoittamaan hylätylle hakijalle edes sähköpostilla ei kiitos!
Suurinta osaa kyseisistä rekrytoinneista on hoitanut rekrytointifirma. Kahdessa tapauksessa puhuin ennen hakemuksen jättämistä suoraan työntekijää hakeneen yrityksen toimitusjohtajan kanssa. Kertaalleen rekrytointifirma ilmoitti minulle haun edenneen siihen pisteeseen, että seuraavaksi palkkaavan yrityksen toimari on minuun yhteydessä sopiakseen kanssani haastatteluajan. Tämän jälkeen ei kuulunut yhtään mitään.
Itse ainakin miettisin pari kertaa ennen kuin hakisin tällä tavalla toimivaan yritykseen uudelleen töihin. Onko tämä yrityksen normaali tapa hoitaa myös asiakassuhteita? Tai olemassa olevaa henkilökuntaa? Tapa kohdella ihmisiä?
Yhden haun kohdalla uskoin olevani erittäin vahvoilla ainakin haastatteluun. Suosittelijanikin oli juuri tähän paikkaan kuin nenä päähän. Sain asiallisen ei kiitos -vastauksen, mutta soitin kuitenkin konsultille perään kysyäkseni olivatko jatkoon valitut vain niin paljon parempia.
Kävimme läpi hakijalta odotettuja ominaisuuksia sekä kokemusta ja aikalailla yhdestä suusta totesimme oman taustani osuvan kohdilleen. Palkkaakaan en ollut toivonut liikaa. Konsultti ei osannut sanoa, miksi en päässyt haastatteluun. Hakijoita oli ollut 120, joten en kyllä kadehdi hänenkään tehtäväänsä. Vähän kuitenkin jäi kaivelemaan, että hän ei enää löytänyt edes hakemustani.
Täyden kympin ja papukaijamerkin arvoinen hakuprosessin hoito tulee mieleeni noin 15 vuoden takaa. Hain Trainer’s Houseen. Heti hakemuksen lähettämisen jälkeen tuli ilmoitus, että hakemukseni on vastaanotettu. Noin viikkoa myöhemmin pahoiteltiin prosessin venyvän runsaan hakemusmäärän (500–1000) vuoksi. Viikko tästä sain kohteliaan kiitos ei -vastauksen. Ja vielä yhden viestin, jossa kutsuttiin Trainer’s Housen valmennukseen – veloituksetta. Mieleenpainuvan hienoa toimintaa.
Ai niin, löytyi se uusi työkin. Oman aktiivisuuden kautta. Talosta, jossa ei yhteydenottohetkelläni edes ollut avointa paikkaa. Välillä vanhat konstit ovat edelleen paremmat kuin pussillinen uusia.
Marko Pitkäranta
uusikaupunkilainen Lohjalla
Uki on mökkikunta, lomalaisten kaupunki, nyt myös todella kiinnostava työpaikkakunta monille. Itse olen Ukissa aikaani viettävä eläkeläinen samalta murrealueelta. Yritin tänään pyöräilla Lepäisistä Lyökin kautta Pyhämaahan. Tämähän on osa varsin suosittua sopivan mittaista pyöräilyöenkkiä. Mutta, mutta, mutta.
Miten helvetissä tienpitäjä (Berner?, Kaupiúnki? Yksityinen?) voi pitää tien niin surkeaasa kunnossa juuri parhaaseen esittelyaikaan?+
Esa Lähteenmäki, naapurikaupungin Lapista
Kommenttien lisääminen on estetty.