Meillä juhlitaan sunnuntaina esikoisen rippijuhlia. Olen valmistautunut hommaamalla noin keskikokoisen suomalaiskylän asukasmäärälle ruokaa ja miehelleni uuden ikkunanpesulastan. Itse en valitettavasti voi kovin täysipainoisesti pesutalkoisiin osallistua, koska käteni on murtunut.
Harmillista.
Itselleni aion sen sijaan hommata vedenkestävää ripsiväriä ja paketin nenäliinoja. Minä olen nimittäin itkijä. Vetistelijä. Vollottaja. Poraaja. Parkuja. Ulisija. Itken surusta, mutta ihan yhtä helposti märisen ilosta. Joskus kyyneleet tirahtavat turhautumisesta, välillä ihan vaan väsymyksestä.
Mitä vanhemmaksi tämä tomumajani elelee, sitä useammin olen huomannut kuitenkin vetisteleväni liikutuksesta. Syyksi kelpaa melkein mikä tahansa kauniista auringonlaskusta hyvään kirjaan, elokuvaan tai musiikkiin. Hyvät ja aidot tarinat saavat minut liikuttumaan aina.
Pahimpia tilanteita ovat kuitenkin kaikki jälkikasvuuni liittyvät hetket. Niiden kaikki ensimmäiset kerrat ensiaskeleista ensimmäisiin hampaisiin, ihastuksiin ja pettymyksiin. Kaikki aloitukset ja lopetukset ovat pahoja. Ensimmäinen koulupäivä – niisk! Viimeinen koulupäivä – byääh!
Puhumattakaan tietysti lasten onnistumisista. Kun joku ylittää itsensä sellaisen kouluaineen kokeessa, jota ei uskonut lainkaan hanskaavansa tai kuulen penskojen käyttäytyneen jossain tilanteessa erityisen hyvin. Pillittelyksi menee.
Kaiken tämän itsestäni tietäen päätin kuitenkin, että rippilapsi ansaitsee juhlissaan vanhemmiltaan puheen, edes lyhyen. Aloin pohtia puheen sisältöä kuuntelemalla tytön synnytyksessä tiuhaan radiossa soineen kappaleen, jonka nimi on osuvasti Pienokainen. Itse viisu on kamala, mutta muistoiltaan niin voimakas, että vollotin sen alusta loppuun. Kolmesti.
Mietin tytön jo syntymässä uteliasta katsetta, joka on hänelle hyvin ominainen piirre edelleen, ja arkuutta, jonka hän on kasvaessaan valjastanut taitavasti ja kypsästi sosiaaliseksi taidoksi. Sain holtittomia vollotuskohtauksia, mutta paperille en ainuttakaan sanaa.
Kun etenin pohtimaan, miten asettaisin sanani edes muutamalla lauseella niin, että saisin sanottua haluamani, en päässyt ajatusta pidemmälle, kun olin jo niistänyt kolme kukkeasti kuvioitua talousarkkia itkultani ryttyyn.
Tosin taitaa olla sukuvika, tämä ennakoiva itkunsyöttö. Oma äitini pillahti itkuun jo vuosi sitten ajatellessaan tulevaa rippipäivää ja kaiveli nenäliinoja myös kutsukorttia lukiessaan. Onneksi kyyneliä maailmaan mahtuu.
Ja onneksi puheenkin voi vaihtaa vaikka kirjeeksi. On ainakin hiljaisempi versio, jos ei muuta.
Päivi Sappinen
sisällöntuottaja