Lapsi aloitti tänä syksynä yläkoulun. Aamulla ennen ensimmäistä koulupäivää kerroin hänelle kaksi tarinaa omilta yläasteajoilta. Molempien aiheena oli kiusaaminen – toisessa tapauksessa toimin oikein, toisessa en.
Koulussani oli tyttö, joka menestyi hyvin opiskeluissa. Hän ei kuitenkaan juuri puhunut. Sellaista kutsutaan kai valikoivaksi mykkyydeksi. Kerran ruokalassa seurasin, miten pari pahisoppilasta meni istumaan pöytään, jossa tämä vaitelias nuori ruokaili yksinään. He yrittivät saada häntä puhumaan. Kiroilivat, tiuskivat ja lopuksi, kun eivät onnistuneet, potkivat pöydän alta jalkoihin. Seurasin näytelmää sivusta. Mieleeni on piirtynyt kuva tytöstä, joka otti aggressiivisen hyökkäyksen vastaan paikalleen jähmettyneenä. Monet kerrat vielä aikuisenakin olen moittinut itseäni siitä, etten puuttunut kiusaamiseen. En olisi varmaankaan itse uskaltanut mennä tapahtumien keskelle, mutta minun olisi pitänyt hakea paikalle opettaja.
Tarinan tyttö ei antanut kiusanteon lannistaa itseään. Vuosia myöhemmin kuulin, että hänestä oli tullut apulaisprofessori. Kaikki koulussa simputetut eivät ole yhtä vahvoja. Joillekin silloin koettu vääryys voi viedä pohjaa itsetunnolta ja myöhemmältä elämältä.
Toista kouluaikaista tarinaa en olisi muistanut ollenkaan, ellei aikanaan rinnakkaisluokalla ollut poika olisi tullut kiittämään minua samoilla syntymäpäiväjuhlilla vieraana ollessamme. Sinä pelastit henkeni, hän sanoi. Koulun ylätasanteella vankkarakenteinen koltiainen oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja yrittänyt nostaa kaiteen yli. Pudotusta oli useampi metri. Kamppailua oli kestänyt jonkun aikaa, kun satuin paikalle ja kovaäänisesti puhuttelin tappelupukaria nimeltä. Se sai hänet jättämään puuhan, ja päällekarkauksen uhri pelastui putoamiselta. Tapaus oli jäänyt miehelle mieleen kouluajoilta. Hänestä tuli muuten aikuisena lasten- ja nuorten kirjailija.
Fanitan kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylää. Hän ei operoi kasvatuksen ideaalimallien kanssa, vaan tuo asiat lähelle ymmärrettävästi. Keväisessä lehtijutussa Uusikylä muistutti, että kasvaminen ja oppiminen tarvitsevat turvallisuuden tunnetta. Jokaisen lapsen pitäisi voida tuntea olevansa hyväksytty. Jokaisella tulisi olla kavereita.
Helposti me vanhemmat kysymme kotiin palaavalta koululaiselta koenumeroita ja vieläpä vertaamme muihin. Olen samaa mieltä Uusikylän kanssa siitä, että koulu ei ole pelkkää oppimista vaan myös yhdessä kasvamista. On paljon tärkeämpää kasvattaa lapsesta hyvä ihminen kuin hyvä oppilas.
Itsekin yläkoululaisia opettaneena ja yhden äitinä tiedän, että murrosikäiset osaavat olla ärsyttäviä. He ovat kuitenkin myös herkkiä ja vastaanottavaisia. He tarvitsevat aikuisen kohtaamista kotona ja koulussa. Heitä pitää opastaa, miten ollaan ja eletään ihmisiksi.
Virpi Adamsson