Toisen ihmisen lausumat ystävälliset tai ilkeät sanat voivat unohtua, mutta niiden aiheuttama tunne ei koskaan. Hyvän olon tai inhon tuntemukset menevät ihon alle. Näin on paitsi ihmisten välisissä suhteissa myös kaupungin ja sen asukkaiden kohtaamisissa.
Synnyinkaupungissani Raumalla työskentelevät maan ehkä tehokkaimmat lappuliisat. Olen saanut pysäköintisakkoja siellä asuessani ja siellä vieraillessani. Ne ovat napsahtaneet, kun ajatukset askartelevat muissa asioissa: sairasta lasta lääkäriin viedessä tai matkalla luentoa pitämään. Auto on ollut oikein pysäköity, olen vain onnistunut vääntämään parkkikiekkoon väärän ajan. Niin naurettavalta kuin se voi kuulostaakin, en käy Raumalla enää mielelläni. Pysäköintisakkojen aiheuttama tunne on yhtä kuin Rauma.
Uusikaupunki tavoittelee tällä hetkellä asukkaitaan Demokatu-projektissa. Se on osallistuvaa kaupunkisuunnittelua, jossa ukilaisten toiveita kartoitetaan strategian pohjaksi. Harvoinpa kaupunki on onnistunut herättämään niin paljon tunteita kuin pienellä pätkällä väliaikaista kävelykatua Alisellakadulla.
Demokadun infopisteessä on esillä taiteilija Seija-Leena Salon tilataideteos Room 4. Vaatimaton miniasunto on kalustettu vanhoilla, kierrätetyillä huonekaluilla. Vähäeleinen installaatio muistuttaa hätkähdyttävällä tavalla, miten poikkeuksellista aikaa elämme Uudessakaupungissa. Se tuo mieleen hellahuoneet, joissa Suomessa asuttiin sodan jälkeisessä asuntopulassa. Myös teollistuminen ja maaltamuutto vilahtavat ajatuksissa.
Ennen kaikkea nukkavieru huone tuo käsinkosketeltavaksi pienen ihmisen osan suurissa muutoksissa – hänen on oltava valmis vaikka kärvistelemään pikkuhuoneessa haaveillen paremmasta. Taiteilija Salo on kysellyt muutamilta uusilta vakkasuomalaisilta heidän päiväunistaan. Niitä on painettu sängyn päällä oleviin tyynyihin ja seinällä oleviin tauluihin. Tavallisen ihmisen isot unelmat tuntuvat vatsanpohjassa: Mulla ei ole kuin yksi unelma ja se on vaimo ja perhe.
Demokatu on osa Uudenkaupungin arkkitehtuuripoliittista ohjelmaa, jonka näkökulma on rakennetussa ympäristössä: siinä missä käymme töissä, vietämme vapaa-aikaa ja perheen pienimpien lapsuusmuistot syntyvät.
Ohjelman käynnistymistä edelsi julkinen keskustelu, jossa monet kaupunkilaiset yrittivät kertoa, että he haluaisivat säilyttää kaupunkikuvassa Viikaisten koulun. Nyt etsitään onnellisuuden kaavaa ja kysellään millaisen kaupungin haluamme jättää jälkipolville. Tuntuu ristiriitaiselta.
Erityisesti silmiin on pistänyt tapa, jolla virka- ja luottamusmiehet ovat käsitelleet koulukeskustelussa saamaansa palautetta. Useampi perusteltu ja punnittu yleisönosastokirjoitus on ohitettu täysin. Niihin ei ole vastattu, kuten hyvät tavat ja demokratia edellyttäisivät. Ei tunnu hyvältä.
Virpi Adamsson
toimittaja