Lunastin kesälomani viimeisillä hetkillä jo viime vuonna tekemäni lupauksen ja vein kummityttöni Linnanmäelle. Hänelle käynti Suomen vanhimmassa huvipuistossa oli ensimmäinen ja omasta edellisestä vierailustanikin oli kulunut jo viitisentoista vuotta.
Moni vanha laite oli poistunut ja tilalle oli tullut mitä kummallisempia vekottimia, joissa mennään milloin ylös, milloin alas ja lähes missä tahansa asennossa.
Onneksi kummityttöni pituus ei aivan riittänyt kaikkein hurjimpiin laitteisiin, joten minunkaan ei tarvinnut todistaa mitään. Toki lupasin, että ensi kerralla sitten testataan ne loputkin kieputtimet.
Yksi laite oli hänen mielestään ylitse muiden, vanha kunnon vuoristorata. Jo vuodesta 1951 huvittelijoita kuljettanut laite oli niin hauska, että kiersimme vajaan kilometrin mittaisen radan lopulta kahdeksan kertaa.
Loppukesän ilta oli melko lämmin, mutta koulut olivat jo alkaneet, joten uudelle kierrokselle ei tarvinnut jonottaa. Kunhan vain palasi aina uudestaan lähtöpaikalle ja istui vaunuun. Parhaimmillaan menimme kolme kertaa peräkkäin, kunnes sain puhuttua hänet välillä johonkin toiseen laitteeseen.
Kyltti, jossa kehotetaan pitämään hatustaan kiinni, sama tuttu raiteiden tuoksu ja kolina veivät ajatukset lapsuuteni kesiin, jolloin vierailin Linnanmäelle lähes joka kesä. Niiltä ajoilta olivat jäljellä vielä törmäilyautot – joilla tosin ei saa enää törmäillä – sekä Mustekala, joka oli nyt käyttökiellossa.
Muutama muukin laite näytti tutulta ja hattaraa ja pelikoneita oli tarjolla tuttuun tapaan. Uusien laitteiden lisäksi jokin muukin oli muuttunut. Nimittäin hinta.
Yhden hengen taloudessa asuvana käsitän nyt ehkä vähän paremmin, miten kallista lystiä on matkustaa perheen kanssa, vaikka olin liikkeellä vain yhden lapsen kanssa.
Rannekkeet, ruoat ja tietysti lopuksi irtokarkit mukaan tarkoitti sitä, että yhden illan hinta nousi kolminumeroiseksi. Ja päälle tietysti vielä bensat ja parkkimaksu.
Maksoin kuitenkin tämän lystin ihan mielelläni, sillä lupaus on lupaus ja toivottavasti kummityttöni muistaa päivän tulevaisuudessakin.
Itse ainakin muistan, kun omat kummini veivät minut ensimmäistä kertaa katsomaan yleisurheilun Suomi–Ruotsi-maaottelua Helsingin olympiastadionille.
Nyt vuoristoradasta hyvin näkyvä stadion – jos siis siinä vauhdissa pystyy katsomaan maisemia – on remontin alla. Vanhat puupenkit vaihtuvat kuppi-istuimiin ja katsomo saa katon päälleen. Toivottavasti stadionin kuitenkin tunnistaa jatkossakin stadioniksi.
Kaiken uudistuessa ja kehittyessä on nimittäin silloin tällöin mukava matkustaa ajatuksissaan menneisyyteen, vaikka sitten vuoristoradan kyydissä hatustaan kiinni pitäen.
Risto-Matti Kärki
tuottaja