Taina Pärkö-Luotonen kirjoitti tällä palstalla 21.8. osuvasti, kuinka me vanhemmatkin voimme väsyä lastemme harrastuksiin. Myönnän, että välillä hengästyttää, vaikka omat lapseni vielä ovatkin nuoria ja toivottavasti harrastuksissaankin siellä uransa alkupäässä.
Pahimmillaan harrastus voi olla huono kokemus ja katkeaa kuin kanan lento. Ihannetilanteessa se kantaa enemmän tai vähemmän läpi koko elämän. Siitä voi kehkeytyä jopa ammatti. Ja parhaimmassa tapauksessa työ siltikin tuntuu harrastukselta, eikä harrastus työltä.
Harvasta harrastajasta tulee ammattiurheilija, ammattimuusikko tai taidemaalari. Eikä pidäkään. Pääasia on löytää harrastus, joka on mieluisa, jonka parissa pystyy aikuisenakin edes hetkeksi unohtamaan arkihuolet, ja jonka kautta vielä parhaimmillaan löytää elinikäisiä ystäviä.
Minun sydämeni vei koripallo. Uudessakaupungissa oli kiva käydä pelaamassa jätkäporukassa, jonka olin tuntenut poikavuosista saakka. Pelaamiseen tuli silti kohdallani tauko, jonka venymistä vauhditti muutto kotikaupungista ja tutuista pelikuvioista. Tauko venyi noin 15 vuoden mittaiseksi, kunnes syksyllä 2016 viimein hakeuduin lohjalaiseen peliporukkaan.
Mies oli hidastunut, kenttä ilmeisesti kasvanut, koria kaiketi nostettu ja pallokin entistä raskaampi, mutta koris tuntui silti yhtä kivalta kuin aina ennenkin. Minua kuitenkin häiritsi, etten tuntenut näistä LoU Basketin pelureista ketään. Etunimet sentään alkoivat pikku hiljaa jäädä mieleen, mutta sen lisäksi en tiennyt uusista pelikavereistani yhtään mitään.
Sitten aloin miettiä kolikon toista puolta. Miksi minun pitäisikään tietää muuta? Tämähän on loistava tilanne. Me kokoonnumme kaksi kertaa viikossa pelaamaan peliä, jota rakastamme. Ammatit ja tittelit jäävät hallin ulkopuolelle ja työvaatteetkin viimeistään pukukopin naulakkoon. Vedämme koristossut jalkaan ja kentällä olemme kaikki yhdenveroisina samalla viivalla. Aivan sama, oletko lakimies, lääkäri, kokki, siivooja, myyntimies tai työtön. Laji on sama, reilu ja tasapuolinen kaikille.
Harrastuksesta voi parhaimmillaan tulla myös koko perheen juttu. Meillä sellainen on laskettelu. Saan olla kiitollinen omille vanhemmilleni, jotka 1980-luvun puolivälin jälkeen veivät ensimmäistä, mutta eivät viimeistä kertaa rinteeseen. Nyt omat lapseni ovat laskettelukärpäsen puraisemia, ja jos saamme Mummun mukaan mäkeen, voi rinteessä hiihdellä kolmekin sukupolvea kerralla.
Ensi viikolla tyttärilläni olisi taas viidet harjoitukset ja nupiksi viikonlopun turnaus. Siihen koulut, omat työt ja omat harrastukset pohjalle, niin jo ajatuskin hapottaa. Mutta niin kauan kuin lapsilla kipinää piisaa, ja kuskaamalla, kustantamalla ja kannustamalla voin auttaa heitä saamaan nyt ja ehkäpä vuosikymmenienkin päästä samanlaisia fiiliksiä kuin itse edelleen saan korisparketilla ja rinteessä, voin antaa itselleni luvan hengästyä mutta en pysähtyä. Taina Pärkö-Luotosen sanoin, pidetään liekkiä yllä!
Marko Pitkäranta
uusikaupunkilainen Lohjalla