Aloittaessani radiotoimittajana täysin pystymetsästä sain lukuisia hyväntahtoisia neuvoja siitä, miten homma pitäisi hoitaa. Merisään lukemisen jälkeen puhelin pirisi ja miesääni opasti: Kuuskajaskari on kuusia kajastava kari, se tulee siis lausua KuusKajaskari – paino toisella tavulla. Kellonaikoja aamusella kerrottuani toinen viisas tiesi, että ei saa sanoa viittä vaille seitsemän. Kuuluu sanoa viisi vaille seitsemän.
Otin nöyränä vastaan kaikki neuvot. Tein niistä keltaisille tarralapuille muistutuksia. Lopulta studion pöytä oli niitä täynnä. Minulle kävi kuin sille tuhatjalkaiselle, jolta kysyttiin, miten se osasi kävellä kaikkine jalkoineen. Kysymystä pohtiessa se menetti taitonsa ja sotkeutui jalkoihinsa.
Suorista lähetyksistä tuli tuskaa, kun yritin epätoivoisena vilkuilla vinkkiä kulloiseenkin tilanteeseen. Lopulta tempaisin tarralaput pois, ja päätin tehdä parhaani ilman niitä. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että kaikissa neuvoissa ei ollut edes tolkkua. Monet asiat kun voi tehdä ja sanoa useammalla tavalla.
Neuvonantajia on elämässä riittänyt. Joskus olen oikein pyytänyt apua isojen päätösten edessä. Ja täytyy sanoa, että aina ei olisi kannattanut kuunnella. Ensiasuntoa ostaessa vanhempieni ikäluokan ihmiset hokivat, että siitä vaan kunnon laina ottamaan. Kyllä inflaatio sen sitten syö. Kas, niin oli käynyt heille kultaisella 1970-luvulla.
Loppupeleissä isotkin ratkaisut on tehtävä itse. Harva on oikeasti kiinnostunut elämästäsi ja valmis paneutumaan ajan kanssa asioihisi. Olet yksin tekemässä päätöksiä ja kantamassa vastuun niiden jälkiseuraamuksista. Yksin oot sinä ihminen, runoili V. A. Koskenniemikin.
Erityisen yksin olen kokenut olevani teettäessäni aikoinaan omakotitalon remontteja. Keskiverrolle suomalaismiehelle on suotu ainakin rakentamisen suhteen hyvä itsetunto. Pää pyörällä jututin useampaa asiantuntijaa miettiessäni, keneltä talon remontin tilaisin. Jokaisella tuntui olevan varmaa tietoa – ikävä kyllä ne tiedot olivat hyvin erilaisia. Päätöksenteko oli vaikeaa.
Onnistuinkin sitten tilaamaan salaojituksen tietoviisaalta, joka asensi hengittämätöntä solumuovia seinää vasten patolevyn sijaan. Ensimmäisen rankkasateen jälkeen vesi tulvi kellariin. Katolta tuleva vesi meni kyllä siistinnäköisesti sadevesisuppiloon. Suppilosta eteenpäin vettä ei ollut kuitenkaan johdettu mihinkään, vesi sai vapaasti valua sokkelia alas.
Jos on pienen ihmisen elämän päätöksenteko yksinäistä ja uuvuttavaa, mitä se mahtaakaan olla, kun pitää aprikoida suurempia linjoja. Työhuoneeni seinällä oli pitkään lehdestä leikattu sitaatti vuorineuvos Tauno Matomäeltä. Tämä suurteollisuuden moniottelija tuumasi siinä, että on niin vähän juttukavereita, kun pitää miettiä tulevien vuosikymmenten asioita.
Virpi Adamsson
toimittaja