Lapsena pelkäsin Vanhan kirkon luuhuonetta. Uskoin vahvasti, että seinässä olevasta halkeamasta kurkottaisi luinen koura kiskaisemaan minut hornaan. Muutenkin koko Vanha kirkko oli kummitusten pesäke ja mustat ruumisvaunut tuottivat hirmuisen, kamalan ihania kauhun väristyksiä selkäpiissä.
Tänä syksynä kauhu ja kummitukset ovat Helsingissä suositumpia kuin aikoihin. Kansallisteatterissa on keskiyöllä kummituksista ruuhkaa, on itsemurhan tehneitä näyttelijöitä, haudassa viihtymättömiä ohjaajia ja Kansallisteatterin perustaja käy yhä tarkistamassa alaovien olevan varmasti kiinni.
Traagisin kummitus haahuilee Aleksanterin teatterissa. Venäläinen sotilas siellä tahtoo takaisin kasarmilleen, hän on kulkeutunut vastentahtoisesti teatterin rakennuskivien mukana Ahvenanmaalta asti, jossa Bomarsundin linnoitus purettiin aikoinaan rakennuskiviksi. Teatteri on parhaillaan rakennustelineiden peitossa ja ohi kulkiessani ihmettelin mitä aaveille tapahtuu remonttien yhteydessä? Helsingin vanhat talot ovat alkaneet oikein kilpailla kummituksillaan.
Asuin joskus Katajanokalla vuonna 1901 rakennetussa jugendtalossa. Heti muutettuamme kodinkoneet oikuttelivat ja parketit natisivat öisin kuin joku siellä kulkisi. Tuuli ulvoi ja uikutti erkkereissä ja minua, aikuista ihmistä, alkoi pelottaa. – Älä välitä. Talon aaveet haluavat vain tutustua sinuun, sanoi naapuri. Heidän erkkerissään istui öisin pyjamassaan vanhan miehen haamu, mies oli joskus asunut asunnossa.
Helsingin kaupunginmuseossa on jo parikymmentä vuotta ollut kummitusvastaava, jonka tehtävänä on kerätä tarinat talteen. Turha tarjota maalaiskummituksia ja Lapin noitia, pitää olla citykummituksia.
Ne koputtavat myrskyöinä ikkunaan tahtoen sisälle, ne avaavat ja sulkevat ovia ja syövät ruuat keittiönpöydältä. Tai ne vain istuvat pimeässä rappukäytävässä tuijottamassa eteensä. On valkeita rouvia, harmaita naisia, synkkiä miehiä. Jotkut viheltelevät ja silloin on tiedossa jotakin kamalaa.
Löytyykö Uudestakaupungista citykummituksia? Ne yleensä asustelevat vanhoissa taloissa tai historiallisilla paikoilla. Jos oikein herkistyy, niin torin kulmalla voi kuulla lasin helinää täysikuulla. Suomen vanhimman lasitehtaan lasinpuhaltajat siellä kummittelevat, koska ovat jääneet K-marketin alle.
Halloween lähestyy kurpitsalyhtyineen ja pääkalloineen. Mutta ei meidän tarvitse viettää amerikkalaisten juhlaa, sillä meillä on oma traditio – kekri. Ennen vanhaan uskottiin silloin myös vainajien tulevan nauttimaan sadonkorjuun antimia. Heille lämmitettiin sauna ja koko yön kuului vihtojen läiske ja löylyjen pihinää.
Me voisimme viettää hauskan kekrijuhlan kutsumalla ystävät syömään syysruokia. Koristellaan pöytä juureksilla, vihanneksilla ja niillä kurpitsoilla. Kynttilöitä pöytään ja lyhtyjä puihin. Saa pukeutua haamuksi. Mutta kutsun ehtona on, että jokaisen on kerrottava kummitusjuttu. Ja keskiyöllä ikkunaan koputetaaan…
Pirkko Arstila
kirjoittaja on vapaa-ajan uusikaupunkilainen